Omanarvontunto

Luin ajatuksia herättävän kirjoituksen High Existence -blogista, jossa kirjoittaja pohtii omaa ”first world” ongelmaansa siitä, kuinka kaikki on periaatteessa hyvin, mutta siltä ei tunnu. Ongelmaa selvitellessään hän on todennut ydinasian olevan se, että hän ei ole rehellinen itselleen. Ja sen sijaan, että miettisi omia tarpeitaa, hän käyttää kaiken aikansa muiden toiveiden täyttämiseen.

Vaikka tekstissä ei suoraan puhuta siitä, herätti tämä itselläni paljon ajatuksia omanarvontunnosta. Eli siitä, mihin perustaa tunteen siitä että on arvokas. Ja ylipäätään, kuinka paljon vaatimuksia arvokuuden kokemus edellyttää. Samaan tapaan kuin uskon, että ihmisellä itsellään on paljon valtaa selittää itselleen, mitä tarvitsee ollakseen onnellinen, uskon myös, että ihmisellä on paljon valtaa selittää itselleen, mitkä vaatimukset tarvitsee täyttää tunteakseen itsensä arvokkaaksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että noihin selityksiin vaikuttaminen olisi helppoa. Ei todellakaan. Jos se olisi yksinkertaista, onnellisuus ja itsensä arvokkaaksi tunteminen olisi paljon nykyistä yleisempää. Enemmänkin pointtini on, että en usko että ulkopuolinen maailma määrittää noita vaatimuksia onnellisuudelle ja omanarvontunnolle. Toki sillä on vaikutusta, millaiseksi ulkopuolinen maailma on sinua elämän varrella muokannut, mutta kuitenkin kyse on enemmän yksilöstä kuin ympäristöstä, ja muutos on mahdollinen vaikka ympäristö ei muuttuisikaan.

Uskon, että omanarvontunnon “säännöt” ovat rakentuneet maailmaa tarkkailemalla ja muita ihmisiä kuuntelemalla. Kuten linkatussa postauksessa, on helppo kokea itsensä arvokkaaksi silloin, kun pystyy olemaan avuksi muille, enkä pidä tätä mitenkään huonona asiana. Ongelmaksi saattaa vain muodostua se, että vaatimusten kuoro yltyy niin voimalliseksi, että oma ääni jää kuulumatta. Muiden toiveita täyttämällä saa juosta loputtomasti, kiitosta tulee, mutta mitä tapahtuu, jos lopetat juoksemisen? Oman kokemuksen perusteella haastavinta on pettymysten tuottaminen. Vaikka käyttäisi ison osan ajastaan muiden toiveiden parissa, ei aika riitä kaikille sitä pyytäville. Joku pettyy väistämättä.

Näin siis käy vaikka käyttäisin 90%:n sijasta muiden auttamiseen vain 20% ajastani. Joku pettyy kuitenkin. Onko siis olennaista eroa siinä, kuinka moni pettyy. Kyse on kuitenkin yleensä siitä, että joku on toivonut sinulta jotain ilman, että sen tarjoamiseen olisi varsinaisia velvoittaita, kuten aiempia lupauksia tms.

Käytännössä on vaikea estää tai vähentää sinulle tulevien pyyntöjen määrää. Tämä huomioiden on siis varsin ikävää, jos kaikki pyynnöt vähentävät onnellisuuttasi, tai omanarvontuntoasi hiukan, kun joudut tuottamaan pettymyksen ja sanomaan ei. Tämä saattaa johtaa pyrkimyksiin vähentää sisään tulevien pyyntöjen määrään, mutta toisaalta moni muiden auttamisesta nauttiva, haluaa myös olla ihminen, jolta olisi helppo pyytää apua. Mikä siis neuvoksi?

Olennaista on olla rehellinen itselleen. Tämä oli alussa mainitun bloggarinkin ydinhavainto. Olennaista on olla rehellinen itselleen ja omille tarpeilleen, ja pitää niitä vähintään samanarvoisina kuin muiden vaatimuksia. Tähän liittyy montakin haastetta.

Yksi haaste on omien tarpeiden huomaaminen ja tunnistaminen. Jutun kirjoittaja oli lähtenyt kokeilemaan meditaatiota ja kirjoittamista. Olen itse testannut molempia ja löytänyt hyviä apuvälineitä sekä meditaation että aamukirjoittelurytmin ylläpitämiseen. Noista saadun avun konkreettinen toteaminen on hyvin haastavaa, mutta jollain tapaa tunnen molempien harjoitusten vievän asioita oikeaan suuntaan. Suosittelen kokeilemaan.

Toinen haaste liittyy omien tarpeiden nostamiseen riittävän korkealle muiden tarpeisiin nähden. Minusta vaikeinta tässä on nimenomaan pettymysten tuottaminen. Jos jätän oman toiveen huomiotta, olen ainoa jolle tulee huono fiilis. Mutta jos jätän jonkun toisen toiven huomiotta, huono fiilis tulee sekä hänelle että itselle (tai ainakin kuvittelen hänelle tulevan sekä huonon fiiliksen että pienoisen heikennyksen siihen, millaisena ihmisenä hän minua pitää). Jos taas autan kysyjää, saan auttamisen ilon ja hänkin saa apua tilanteeseen, eli molemmat voittavat. On siis helpompaa valita tuo kahden plussan vaihtoehto (ja kärsiä yksi miinus ohitetusta omasta tarpeesta, kuin priorisoida oma tarve, mutta kärsiä tuota yhtä plussaa kohden ”kaksi miinusta” pettymyksen tuottamisesta.

Vaikka sitä, miltä asiat tuntuvat, on hidasta ja hankalaa muuttaa, uskon että tiettyjen ajatusten kelailu voi siinä auttaa, ja listaan tähän muutamankin ajatuksen, jotka voivat tässä auttaa:

Jos jatkuvasti ohitat omat tarpeesi, pian kykysi auttaa muita alkaa heikentyä. Kuten lentokoneissa ohjeistetaan, on syytä ensin huolehtia oma happimaski kasvoille, ja vasta tämän jälkeen auttaa muita. Jos pyörryt hapen puutteeseen muita priorisoidessa, ei sinusta hyödy kukaan.

Vaikka kuinka juokset toiveita täyttämässä, et ehdi auttaa kaikkia. Suurin osa maailman asukkaista siis jää vaille apuasi. Mitä, jos sen sijaan sanot kysyjille ei, ja keskityt omaan sisimpääsi ja siihen projektiin, jossa pääset toteuttamaan itseäsi valtavalla innolla, ja jonka hedelmät rikastuttavat niin monen ihmisen elämää, että et olisi heidän toiveita toteuttaessa millään ehtinyt auttaa niin monta. Ja jos saat oman äänesi kuuluviin ja voit luoda maailmaan juuri sellaista arvoa, mihin sinulla on sisäistä paloa, ovat myös tulokset aivan toista luokkaa kuin kehotuksia seuraamalla tuotettu arvo. Samaan pyritään nykyään monilla luovilla aloilla, kun pyritään antamaan työntekijöille enemmän vapauksia toteuttaa itseään ja vähennetään keskusjohtoista managerointia, jossa joku muu kertoisi mitä tulee tehdä.

Mieti siis oman elämäsi hierarkkiaa. Oletko itse toteuttajan roolissa ja tulevatko ideat jostain muualta? Vai oletko samalla viivalla muiden kanssa. Vapaa toteuttamaan omat ideasi, ja vapaa kysymään apua muilta. Vapaa pettymään, jos muilta ei apua heru, mutta vapaa myös toteamaan, että ei ole heidän vikansa, jos he eivät innostu samasta asiasta kuin sinä, ja on arvostettavaa, että he varaavat aikansa siihen, missä heidän intonsa palvelee tätä maailmaa parhaiten. Uskotko, että muut voivat ajatella näin myös sinusta kun sanot ei?

Hyvät ideat eivät huku

Comeback

Kaivoinpa jälleen tämän blogin esiin. Yli kolme vuotta on kulunut edellisestä postauksesta. En ehkä uskonut taukojen venyvän näin pitkäksi, mutta toisaalta ehkä vielä vähemmän uskoin siihen, että vielä näin pitkän tauon jälkeen tänne kirjoittaisin.

Mutta miksipä ei? Innostuin lukemaan läpi kaikki vanhat kirjoitukseni täältä ja huomasin ainakin kaksi asiaa. Olen iloinen siitä, että tulin kirjoittaakseni aikoinaan ylös nuo ajatukset, ja toisena huomiona panin merkille, että monissa niistä on yhä varsin paljon pointtia. Hyvät ideat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan osa niistä on tullut toteutettua ja osa tuntuu edelleen hyviltä.

Toki joukossa on myös juttua, joka tuntuu enemmän tai vähemmän hölmöltä, ja ymmärrän hyvin tietynlaista nolouden tunnetta, joka helposti iskee omia vanhoja tekstejä lukiessa. Houkutus aloittaa puhtaalta pöydältä ja tyhjentää menneet rojut näkyvistä on olemassa, mutta tuntuu, että tänne samaan paikkaan jatkaminen jollain tavalla vahvistaa sitä signaalia (ainakin itselleni) että tämän blogin aloittaminen aikoinaan oli hyvä idea, eikä tuon idean hyvyys ole kadonnut mihinkään.

Tämän projektin olisi voinut julistaa kuolleeksi jo ensimmäisen kahden vuoden tauon kohdalla, mutta silloinkin kipinään sai puhallettua lisää eloa. Se että, on joskus aloittanut jotain ja se on jäänyt kesken, ei ole todiste epäonnistumisesta, jos vain itsellä riittä intoa nostaa hanskat maasta ja tarttua toimeen uudeestaan. Eikä tällä blogilla mitään määrämittaa tai valmiiksi tulemisen kriteeriä ole. Mutta jollain tavalla tällainen hanskojen poiminta on myös arvonannon ele omaa aiempaa toimintaa kohtaan. Tietynlainen tsemppipeukku 8 vuoden takaiselle Antille, joka tämän blogin silloin laittoi pystyyn: ”Idea oli hyvä silloin ja on edelleen!”

Tärkeä pointti on myös se, että uusien juttujen aloittamista ei pidä pelätä sen takia, että ne saattavat jäädä kesken, jos into loppuukin matkalla. Vaikka niin kävisi, saattaa tuosta aloituksesta olla yllättävästi iloa joskus 8 vuotta myöhemmin. ;)

Hyvien ideoiden kiertokulkua

Vanhoja blogijuttuja lukiessani en voinut olla hymyilemättä sille, että kirjoitin asioiden syklisyydestä jo yli 7 vuotta sitten. Pohdin silloin, että kaikkien asioiden ajatteleminen kerralla valmiiksi ei ehkä ole mahdollista, ja että blogista voi ainakin tarkastaa, mitä niistä on aiemmin kelaillut, kun jälleen löytää itsensä samojen ajatusten ääreltä.

Päälimmäisenä fiiliksenä vanhojen juttujen selailusta nousi esiin ilo siitä, kuinka hyvin erilaiset pohdinnat ja unelmat tulevasta työnkuvasta ovat toteutuneet. Talvella 2007 pohdin omaehtoisen ja deadlineista vapaan työpaikan luomista saaden aiheeseen hyviä kommentteja silloiselta opiskelukaveriltani Juholta. En tiedä kuinka suuri vaikutus näillä blogipohdinnoilla oli siihen, että Juho sattui vinkkaamaan juuri minulle silloisella TKK:lla avautuneesta kahden diplomityöntekijän hausta, johon molemmat haettiin. Molemmat myös valittiin ja sen seurauksena ollemme päätyneet tekemään töitä yhdessä lähes joka päivä sen jälkeen, perustaen lopulta 2011 firman tuosta diplomityöprojektista alkaneen markkinapaikkaohjelmiston ympärille. Ja nyt kuluneen vuoden aikana toimintamallia on säädetty siihen suuntaan, että käytännössä deadlineja ei ole. Vanha ajatus pääsi hyvään käyttöön, vaikken mitenkään aktiivisesti edes muistanut meidän siitä blogeissa aikoinaan keskustelleen.

Deadlinettomuuden lisäksi unelmoin 4 vuotta sitten paikkariippumattoman yrittäjän elämästä netin nomad-blogeja lueskellen. Sen aikaiset haaveet totetuivatkin oikeastaan yllättävän nopeasti, kun vuotta myöhemmin perustettu yrityksemme sai alkuvaiheen rahoitusta Chilen valtiolta, ja sen saaminen edellytti vähintään yhden perustajan reissaamista paikan päälle. Vuosi 2012 vierähtikin käytännössä rinkan ja läppärin kanssa maailmalla reissaten. Tuona vuonna tämä blogi pysyi hiljaa, mutta blogitiivistelmää löytyy ArcticStartupin puolelta. Hiukan huvittavasti tämän blogin viimeisin postaus ennen tähän asti venynyttä tauko kertoi aikeistani rauhoittua ja vähentää tekemisen määrää elämässä. Silloin en vielä tiennyt Chilen ohjelman hyväksynnästä ja parin kuukauden päässä odottovasta meiningin muutoksesta. :D

Kolmas työaiheinen visiointi 24 tunnin työviikosta ei ole ainakaan ihan vielä toteutunut. Nykyinen kirjanpito osoittaa lähemmäs 40 tunnin keskiarvoa, mutta aiheen kiinnostavuus sinäänsä ei ole kadonnut, sillä hiljattain vastaan on tullut mm. saman aiheen puolesta puhuvia TEDx videoita, innostavia startup-esimerkkejä ja onpa lähipiirissä kirjoitettu ihan kirjakin, joka käsittelee muun muassa työn parempaa jakamista ja 40 tunnin työpaikkakäsitteen joustamattomuuden hölmöyksiä. Eli tämäkin idea on jatkanut pinnalle pulpahtelua, kenties toteutuen joku päivä, kenties ei. Mutta hyvä idea ei ole hukkunut.

 Tämän idean paluu

Miksi nyt oli hyvä aika tämän blogi-idean esiin nousemiselle? Ehkä tärkein innoittaja oli ”Traveller & Mapmaker” vertaus, jota Brené Brown käytti loistavassa kirjassaan Daring Greatly. Ajatus siis siitä, että sen lisäksi, että reissaan tutkien maailmaa ja elämänmeininkiä, haluan myös jakaa sitä jollain tavalla muille. Pienenä taustatoiveena jakamisessa on se, että joku muu voisi saada siitä sellaista evästä matkalleen, että se auttaa oikeisemaan pari harha-askelta tai ainakin keventää askelta vaikkei reittiä muuttaisikaan. Itse tunnen saaneeni paljonkin evästystä ja apua muiden ajatuksien lukemisesta ja luotan siihen, että jollain tavalla opin saamaan myös omat oivallukseni kanavoitua muidenkin iloksi. Tämäkin idea on tullut ja mennyt mielessäni moneen kertaan. Joskus se on ehkä vaimentunut itseluottamuksen puutteeseen, joskus muuhun kiireeseen, mutta tämän päivän ”oivalluksen” mukaisesti hyvät ideat eivät katoa ja jonkinlainen mapmaker-vietti nostaa taas päätään. Todennäköisesti keksin sille tulevaisuudessa jonkun muun(kin) muodon kuin tämä suomenkielinen blogi, mutta ihkaensimmäisen postauksen hengen mukaisesti olennaisempaa, kuin parhaan formaatin miettiminen juuri nyt, on jatkaminen.

EIokuu

Nyt on jo pimeää. Huomenna vaihtuu elokuuksi.

Ajattelin tänä vuonna kokeilla EIokuuta, eli keskittyä elokuun aikana karsimaan turhia asioita elämästäni, jotta tilaa olennaisuuksille olisi enemmän. Olen huono sanomaan ei. Vastaan tulee sen verran paljon erilaisia tarjouksia erilaisista tekemisistä, mukanaolemisista ja hankinnoista, että keskinkertaisellakin ei:n sanomisella päätyy kyllä sijoittamaan ison osan ajastaan ja energiastaan kaikenlaiseen eri suunnista ehdoteltuun puuhasteluun. Toki suurin osa, tai oikeastaan kaikki siitä on hyvin mukavaa. Ikävistä asioista osaan sentään jo kohtuullisesti kieltäytyä, silloin kun se oman valinnan varassa on.

Ongelma on se, että mukavia asioita elämässä on tarjolla paljon enemmän kuin aikaa niiden tekemiseen. Joutuu siis väistämättä valikoimaan, ja jos aina sanoo oletusarvoisesti kyllä mukaville ehdotuksille tehden päätökset lähinnä sen perusteella, onko kalenterissa tilaa. Päätyy hyvin harvoin siihen tilanteeseen, että kalenterissa olisi niin pitkiä ajanjaksoja tyhjää, että ehtisi lepuuttamisen, pyykkäilyn ynnä muun ylläpidollisen homman jälkeen todeta aikaa vieläkin olevan niin paljon, että alkaisi ihan itse ja oma-aloitteisesti miettimään, mitä sitä haluaisikaan tehdä.

Maailmassa on rajattomasti mahdollisuuksia, mutta varmaan yli 90% valinnoista teemme vain meille tyrkytettyjen vaihtoehtojen joukosta. Sinäänsä tässä ei ole mitään väärää, mutta kun kerran mahdollista on, miksei metsästäisi omempia vaihtoehtoja. Toki tyrkytetyt vaihtoehdot ovat usein hyväksi havaittuja, ja ihmiskunnan kokemuksen hyödyntäminen on fiksua, ettei joka asiassa tarvitse lähteä nollasta asti leipomaan itsensä näköistä ratkaisua. Mutta energian ja ajan sallimissa rajoissa, on välillä kiva seikkailla raivaamattomillekin poluille.

Vertauksena voisi käyttää peruskoulusta tuttua vesivärisettiä. Siinä olevat kuusi väriä ovat varsin toimivia ja nättejä, ja niitä käyttämällä saa aikaan monenlaista jälkeä. Kuitenkin noiden perusvärien välissä on loputon määrä sävyvaihtoehtoja, joiden sekoittaminen vaatii hiukan vaivaa, mutta voi luoda värikirjoltaan huomattavasti monipuolisempia teoksia. Eikä se teos välttämättä ole se olennaisin asia, vaan maalaamisen mukavuus. Alkuun pääsee hyvin perusväreillä ja niiden käyttö myös säästää vaivaa, minkä lisäksi riski rumanruskeisiin sekoitustuloksiin on olematon, mutta sekoittelua kerran kokeiltuaan, saattaa kuuteen väriin rajoittuminen tuntua kahlitsevalta.

Kirjoituksen pointti ei ole pyrkimys väkinäiseen luovuuteen tai periaatteellinen standardiratkaisuista poikkeaminen, vaan tuon mahdollisuuden muistaminen ja sille tilan tekeminen. Maalatessakin kannattaa silloin tällöin ottaa puhdas paperi käyttöön ja aloittaa eteneminen tilanteesta, jossa on paljon tilaa uudelle.

EIokuun ei ole tarkoitus tyhjentää paperiani täysin, mutta keskittymällä sanomaan ei hiukan useammalle ulkopuolelta tulevalle ehdotukselle, jäänee jäljelle vähän enemmän valkoista paperia, jolle maalata ihan omat kuviot, ja vähän enemmän aikaa uusien sävyjen sekoitteluun.

Vaikeinta monessa asiassa on tasapainon säilyttäminen. Korjausliikkeet menevät helposti överiksi, mutta niitä voi täydentää hillitymmin korjausliikkein. Periaatteellinen ei:n sanominen voi johtaa liiankin monesta hyvästä jutusta kieltäytymiseen, mutta tämän huomattuaan voi taas hilata linjaa vähän löysemmäksi.

Koskaan tähän asti ei liiallinen kieltäytyminen ole kyllä tullut ongelmaksi. Vaarana ollut enemmänkin se, että skarppaamalla raivattu tila tulee täytettyä uudella salakavalammalla, mutta vähemmän toivotulla sisällöllä. Esimerkiksi, jos jättää menemättä johonkin iltatapahtumaan ja käyttää vapautuneen ajan pelkkään facebookin ja ircin näpyttelyyn, ei ei ehkä tuottanut toivottua tulosta.

Onko minulla siis mielessä jo iso liuta asioita, joita teen mahdollisesti vapautuvalla ajalla? Oikeastaan ei. :) Joitain ajatuksia on (kuten tämän blogin hiukan tiuhempi päivittäminen) mutta enemmän pointtina on tehdä tilaa ja varata hiukan enemmän ns. omaa aikaa. Joskus on hyvä ihan vaan olla. Human being instead of human doing.

Wanderlust

Hassua, että, mitä lähemmäs ostokämpän ja asuntolainan hankinta tulee, sitä enemmän olen viimeaikoina kiehtoutunut netin nomad-blogeista, joissa ihmiset kertoilevat tarinaansa siitä, kuinka ovat onnistuneet järjestämään elämänsä ja toimeentulonsa niin, että voivat liikkua maailmalla suht vapaasti. Tämä tarkoittaa siis käytännössä joko valtavia säästöjä, riittävää passiivista tuloa tai työtä, jota voi tehdä paikasta riippumatta. Paikkariippumattomasta elämästään blogaavilla tähän on erilaisia ratkaisuja, mutta suurimmalla osalla toimeentulo pyörii enemmän tai vähemmän nettiyhteyden varassa.

Jotenkin ilman sen suurempia pohdintoja tuntuu nyt itseasiassa varsin vahvasti siltä, että haluaisin elää tuollaista elämää ainakin jonkin aikaa lähitulevaisuudessa. Voi olla, että tämä on vain vastareaktiota opintojen päättymisen ja asunnonhankinnan aiheuttamalle ”aikuistumiselle”, mutta uskaltauduinpa kuitenkin ainakin kirjoittamaan tämän tänne julkisesti. :) Voi olla, että parin kuukauden päästä kirjoittelen toisensuuntaisia aatoksia, mutta asia, jonka sisäistämisessä minulla on mennyt hyvin kauan, on, että usein saa enemmän irti hetkistä, kun on vahvasti jotain mieltä. Ei ole suuri synti muuttaa mieltään. Laimeamman kokemuksen itselleen voi järjestää, jos varautuu mahdollisesti muutuvaan mieleen latistamalla näkökulmiaan mahdollisimman neutraaliksi.

Tuollainen varautuminen ei kyllä minun kohdallani ole ollut perimmäinen syy mielipiteiden varovaisuuteen, vaan ennemminkin taipumus pyrkiä analysoimaan asioita joka kantilta. Ja koska kaikesta löytää pointteja puolesta ja vastaan, olen usein pysynyt hyvin neutraalilla kannalla. Tuollainen analysointi on mielestäni edelleenkin hyvä asia, ei asioiden kääntöpuolia ole syytä sulkea pois. Kuitenkin vaihtoehtojen analysoinnin jälkeen on hyvä luottaa fiilikseen ja edetä sen mukaan. Joskus fiilis voi pettää, mutta kokemukseni mukaan tulokset ovat useimmiten olleet hyviä. Jos tulet tienhaaraan, on molemmilla vaihtoehdoilla luultavasti hyvät ja huonot tarjottavansa, mutta ei siihen risteykseenkään seisomaan kannata jäädä! ;)

Kirjoitus etenee hiukan tajunnanvirtamaisesti. Edellinen liittyi kuitenkin asiaan siinä mielessä, että vaikka moiseen reissarielämäntyyliin liittyy ties kuinka paljon ongelmia ja haasteita (minkä takia sellaista ehkä harva tavoittelee) tuntuu se silti nyt  minulle tavoittelemisen arvoiselta. Ja mikäs siinä, jos vaikka pistän kämpän vuokralle, ja teen nettihommia pari kuukautta jostain Italiasta tai Thaimaasta, ja sitten totean että viihdyin paremmin Suomessa ja pysyvämmässä kotiratkaisussa. Harva päätös elämässä on kovin lopullinen, ja moisen kokemuksen jälkeen voisi hyvin palata kotiin, ja jatkaa tuttuun malliin monta erilaista kokemusta rikkaampana. Monia asioita joutuu ehkä kokeilemaan, ennen kuin tietää sopivatko ne itselle. Ja toisaalta joistain osaa sanoa jo ennakkoonkin että ei sovi, tai sopii melko varmasti. Haikailemani reissuelämäntyyli tuntuu enemmän kuuluvan jälkimmäiseen.

Ihan täysin puhtaalta pöydältä ei tällaista haaveilua ole toki tarvinnut aloittaa. Viime talven 2,5 kuukauden reissu Kaakkois-Aasiassa toimi aika hyvänä kokeiluna sille, että viihdyn varsin hyvin pidemmänkin aikaa reissun päällä. Toki kotiin palatessa oli tuolloin jo ihan kotiin kaipaava olokin, mutta epäilen että vähemmän määräaikaisella reissulla matkaväsymystäkin tulisi kerrytettyä vähemmän. Ja mikäpäs siinä kotiin palailemisessa jos siltä tuntuu. Paikkariippumattomuus tarkoittaa juuri sitä, että voi olla siellä missä hyvältä tuntuu, ei siis väkisin ”jossain kaukana”.

Toinen konkreettinen kokeilu ajoittuu tähän syksyyn, kun tein viikon Berliinin-matkallani 3 päivänä etätöitä. Nettiyhteyttä ei tarvinnut hostellin aulaa kauempaa hakea, ja jotenkin nautin suuresti myös lounastauoista, kun satunnaiseen suuntaan lähtiessä ei tarvinnut kertaakaan yli 400 metriä kävellä ennen kivan paikan vastaantulemista. Itse työntekokin sujui, ja jopa Kassin uusi versio saatiin päivitettyä nettiin Saksasta käsin (vaikka se työpäivä taisi vähän yötyöksi venyäkin.)

Heh, huomasinpa kirjoittamisen tässä vaiheessa, että oon jo aiemmin blogaillut lähempää tätä aihetta kuin muistinkaan. No, tästä voi vetää ainakin kaksi johtopäätöstä: 1) Sävyni tästä unelmasta on paljon varmempi nyt kuin tuolloin (eli jotain eteenpäin menemistä havaittavissa ainakin ajatuksien tasolla). 2) Jos jo kolme vuotta sitten innostuin noin tuosta Zen Habitsin artikkelista, en usko että into menee ihan ensi kuussa ohi.

Pistetään loppuun vielä kiinnostuneille pari linkki alussa mainitsemiini blogeihin, joihin on tullu yllättävän paljon harhailtua viime päivinä.

Ja noita tulee kyllä vastaan ihan loputon suo, kun alkaa selailla… Suomalaisia kuitenkin vähemmän, ja suomeksi kirjoitettua aihetta liippaava blogia en pienellä haeskelulla ainakaan heti löytänyt. Ehkä siinä kohtaa ois vielä hyvä kolo  blogimaailmassa.. :)

Maailmanvalloitus

Innostuin lueskelemaan Chris Guillebeaun pientä maailmanvalloitusopasta. Olennaisin sisältö kiteytyy siihen, että elämää ei tarvitse elää niin kuin muut olettavat. Yksinkertainen totuus, mutta silti helppo unohtaa ainakin aktiivisesta ajattelusta. Harvana arkipäivänä tulee ajateltua, kuinka vapaata elämä loppupeleissä on.

Viimeaikoina elämän vapaus ja mahdollisuuksien kirjo on kuitenkin pyörinyt mielessä astetta enemmän. Opiskelujen ja parisuhteen päättymisen myötä sitoumusten määrä tuntuu lähestyvän nollaa. Tuntuu, että mikään ei ole suuresti kesken, ja vois lähteä mihin vaan, jos siltä tuntuu. :)

Täysin totta (tai ainakaan pitkäaikaista) tämä täydellisen vapauden tunne ei ole, sillä uusia sitoumuksia on jo työn alla. Asuntolainan otto on vasta pohdinta-asteella, mutta suunnitelmat yrityksen perustamisesta ovat ottaneet astetta konkreettisemman muodon, kun avasimme Juhon kanssa blogin, johon niin perustamistaival kuin myös jatkoaskeleet sen jälkeen on tarkoitus dokumentoida. Avoimen yrityksen leimaa antavana ajatuksena on pitää yritystoiminta niin avoimena ja läpinäkyvänä, kuin käytännössä on järkevästi mahdollista. Syitä tähän linjaukseen on listattu blogissa, mutta tänään erityisen innostavalta tuntuu juuri mahdollisuus olla toimimatta niin kuin olisi yleinen oletus. Toki pelkkä itsetarkoituksellinen kapinointi harvoin on järkevää, mutta tuntuu, että tässä ollaan tekemässä poikkeusta positiiviseen suuntaan.

Jännittävä nähdä, miten Avoimen yrityksen ja Kassi-palvelun maailmanvalloitus etenee. Joka tapauksessa on mielestäni hauska pelata siinä määrin avoimin kortein, että maailmalla on mahdollisuus kommentoida suunnitelmia – ja haluaan tulla valloitetuksi. :)

Opiskelut junailtu!

Sain diplomityöni vihdoin valmiiksi! Kauanhan siihen meni, mutta näin jälkeenpäin ajatellen ajoitus oli loppujen lopuksi aika sopiva. Tätä ennen en olisi tutkintoa mihinkään tarvinnut, mutta nyt tuntuu todella hyvältä, että tuo duuni on lopullisesti paketissa ja voi suunnata eteenpäin.

Käytännössähän hommat siis jatkuu samassa projektissa, mutta tällä hetkellä on päällä suuri innostus pistää jossain vaiheessa pystyyn firma, joka veisi pian open source -julkaistavaa Kassia eteenpäin muidenkinkin kuin Aaltolaisten iloksi. Hommassa on vielä monta avointa kysymystä, mutta Aaltoes:n järjestämä Boot Camp -kurssi, johon Juhon kanssa ollaan viime viikkoina osallistuttu, on kyllä nostanu innostusta ja toivon mukaan myös osaamista ja ymmärrystä uusille tasoille. =)

Vuosi sitten Aasian-matkaa varaillessa mietin, että ois mukava saada dippa sitä ennen valmiiksi ja lähteä sitten itään reissaamaan. Dippateho kasvoi mukavasti kyllä reissun lähestyessä ja suunnilleen puolessa välissä se oli, kun marraskuussa Emmin kanssa reissuun lähdettiin. Ja eipä juuri dipan keskeneräisyys lomailun siisteyttä päässy verottamaan! =) Tarkempaa reissukuvausta löytyy yhteisestä reissublogista, johon ajattelin raportoida myös tulevalta (nyt ihan oikeesti dippatyön valmistuttua koittavalta) Aasia-reissulta. Olen siis lähdössä mukaan huimaan Aalto on Tracks -reissuun, jossa joukko Aaltolaisia reissaa Shanghain maailmannäyttelyyn junalla Siperian halki!

Päätös reissuun hakemisesta kuuluu ehkä sarjaan ”Ei niin pitkään harkitut, mutta varmasti ennalta arvaamatonta seikkailua tuovat ratkaisut”. Toisin sanoen innostus on aika korkeella. Kamera on harmillisesti edelleen hajalla edellisen reissun jäljiltä, ja uusi tähtäimessä oleva ei ehtine hankintaan ennen reissua. Mutta kenties sen hyvällä tuurilla löytää Shangaista messutarjoushintaan.. :)

Ennen junailuja on ohjelmassa kuitenkin Wappu, joka jaksaa kyllä valmistuneenkin mieltä lämmittää jo ennakkoon. Vielä ei ole kyllä poplaria hankittu Ulliksen Alumni-teltan asusteeksi, mutta ehkä sitä muutenkin sulautuu siihen joukkoon, jos vaikka haalarista malttaisi jo luopua.. :O Saa nähdä mihin suuntaan kevät vie!

Ei myöhässä

Kypene hehkuu jälleen, tauko venyi yllättävän pitkäksi, mutta tuskin koskaan on liian myöhäistä puhaltaa taas liekkiin eloa. Kahden viime päivän rautaisannos sosiaalista mediaa sai Qaikun lisäksi innostumaan  taas tästäkin formaatista.

Olin siis Juhon kanssa Tampereella Mindtrek-seminaarissa. Liput sinne saatiin Apps for Democracy Finland kisan kautta, jossa päästiin kymmenen parhaan joukkoon kesällä koodaamallamme Late No More -ohjelmalla. Oltiin jo seminaariin pääsystä aika innoissamme, mutta siisteys ei loppunut siihen, sillä ohjelmamme sai kunniamaininnan Apps for Democracyssa ja voitti TeliaSoneran järjestämän Innovation World Challengen. \o/

Tuli kyllä uskomaton innostusboosti kisamenesyksestä ja seminaarin innostavista esityksistä. Vielä ei oo mitään varmoja suunnitelmia jatkosta, mutta kivaa kyllä ois työstää palvelua vielä niin, että sen sais helposti käyttöön otettavaksi ja kunnolla tarjolle. Tää vois olla juuri sopivan kokoinen projekti testailla pienimuotoista yritystoimintaa vakiohommien ohella – vähän niin kuin aiemmissa postauksissani olikin visioitu.. :)