Vapaana myös deadlineista?

Tämänkertainen teksti lähti liikkeelle aikomuksesta vastata Juhon kommenttiin, jossa tuli esille varsin olennainen pointti vapaan työajan ansoista. Jos työn ja vapaa-ajan saa itse järjestää, on käytännön kokemus osoittanut myös omalla kohdallani, että työnteko tulee yleensä järjestettyä varsin lähelle sen viimeistä takaraja.

Tästä aiheutuu stressiä, joka pahimmillaan ei edes rajoitu vain viimeisten iltojen urakointiin, vaan kalvaa taustalla jo vapaa-ajaksi tarkoitettuna aikana. ”Pitäis kyllä jo alottaa totakin, että ei menis taas viimetinkaan, mutta juurihan tässä on toivuttu edellisestä loppukiristä.”

Mutta entä jos työssä ei olisi ulkopuolisten asettamia takarajoja? Kävisiköhän sillon niin, että ei tulisi tehtyä mitään. Yhden miehen yrityksessä saisi varmaan päättää takarajat ja työajat itse (tietenkin asiakkaista ja toiminnan luonteesta riippuen), mutta siinä voisi olla aika haastavaa löytää tasapaino sen välillä, että ei ole koko ajan töissä, mutta ei myöskään koko ajan vapaalla. Ainakaan tähän mennessä en itse ole ollut tuollaisessa itsesäätelyssä kovin hyvä.

Hyvä kysymys on tietenkin, haluaako sitä pysyä huonona itsesäätelijänä koko elämänsä. Ainakin, jos jotain omaehtoista uraa lähtee tavoittelemaan, olisi kehittyminen suotavaa. Ideaalinen ratkaisu toki olisi juuri sellaisen työn löytäminen, jota tekisi oma-aloitteisen innostuneesti ja täydellä sydämellä, ilman tarvetta piiskata itseään toimeen tarttumiseksi.

Tuollaisen työn etsintä vaan ei ole niitä elämän helpoimpia tehtäviä. Toisaalta, kun ottaa huomioon, kuinka paljon elämästä tulee työntekoon käytettyä, ei etsintää liene syytä lopettaa ennen kuin on tyytyväinen.

Vaihtoehtoisena näkökulmana työn etsimiseen voisi ajatella työn luomista. Ajatuserona siis se, että ei selata Hesarista avoimia työpaikkoja, vaan mietitään ensin, mitä itse haluaa tehdä, ja sen jälkeen kuinka sillä voi elättää itsensä. Oleellista on, että oma puuhailu tuottaa jonkinlaista arvoa myös joillekin muille. Hyvässä tapauksessa tuo arvo on vieläpä paketoitavissa sellaiseen muotoon, että muut voivat hyötyä siitä vaikka itse ei olisikaan läsnä. Silloin saatu palkka ei ole suoraan sidoksissa työaikaan, vaan enemminkin työn laatuun.

Laatuperusteinen palkkaus voi toki luoda enemmän paineita kuin aikaperusteinen. Onneksi todella innostuessaan haluaa yleensä luonnostaan tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Tuntipalkattomalle tielle lähtiessä pitää luottaa siihen että se riittää.

Esimerkkinä edellä mainitun kaltaisesta työnkuvasta voisi käydä kirjailija. Hän kirjoittaa kirjan omalla ajallaan ja oman innostuksena ehdoilla. Se koliseeko tilille joskus rahaa, riippuu pääasiassa kirjan sisällöstä. Kirjan ostajia ei juuri kiinnosta kirjan tekemiseen käytetty tuntimäärä tai se, kirjoittiko kirjailija joka päivä yhdeksästä viiteen.

Tarkoitukseni ei ole tässä sanoa, että haluaisin (välttämättä) ryhtyä juuri kirjailijaksi. Se käy vain hyvin esimerkkinä työstä, jossa työajan, työntekopaikan ja mahdolliset takarajat saa asettaa itse. Tuonhenkisen omaehtoisen työnkuvan luominen tuntuu tällä hetkellä kiehtovammalta ajatukselta kuin perinteinen toimistotyömalli. Saa nähdä onko ensi viikolla jo toisin, kun mieleen alkaa hiipiä myös ajatukset siitä astetta ongelmallisemmasta deadlinesta, joka kirjailijaa uhkaa kun tili on tyhjä ja uusin tuotos vasta esipuheessa…

Tämänkertaisena inspiraatiolinkkivinkkinä osoitettakoon Steve Pavlinan viimeisimpään podcastiin, jota kuuntelin tänään aamulenkillä. (Jep, sain todellakin pitkästä aikaa jotain fyysistäkin liikkeelle pelkän pohdinnan lisäksi ;) ) Pavlina puhuu nimenomaan arvon luomisen näkökulmasta ja itsensä toteuttamisesta uravalintaa tehtäessä. ”This means serving people in a way they aren’t already being served, in a manner that aligns with your unique creative self-expression.”

Mainokset

24 tunnin työviikko

Kello on hiukan liikaa, mutta ajattelin postata lyhyesti tämänpäiväisestä innostuksestani visoida taas tulevaisuuden työuraa, johon ei liittyisi diplomi-insinööreille tyypilliseen tapaan istuskelua toimistossa joka arkipäivä yhdeksästä viiteen, vaan ennemminkin itse valittavana aikana tehtävää työtä, josta vaikka saisi hiukan vähemmän palkkaa, mutta joka tarjoaisi vapauden tehdä hommia silloin kun haluaa, siellä missä haluaa ja sen verran kuin haluaa. Sopiva työviikko voisi olla vaikkapa 6 tunnin työpäivä maanantaina, tiistaina, torstaina  ja perjantaina. =)

Melko haihattelultahan moinen helposti kuulostaa, mutta netistä löytyy varsin paljon mielenkiintoista luettavaa vastaavanlaisista visioista sekä myös lukuisia tyyppejä, jotka tuntuvat tekevän hommiaan melko vapaassa rytmissä. Blogauskynnyksen tänään ylitti Zen Habitsin artikkeli, jossa aika mukavasti oli koottu toimistosta pakenemisen hyviä puolia, sekä myös muutamia tapoja toteuttaa tuollaisia suunnitelmia myös käytännössä.

Kun en kerran tarkkaan osaa määritellä, mitä haluaisin työkseni tehdä, niin miksipä en tekisi ainakin työolosuhteisiin liittyvää tavoitteellista rajausta jo nyt. Toki kulman takaa voi tulla pompsahtaa yllättävä aihe, jota innostun lähteä täyspäiväisesti tutkimaan johonkin TKK:n labraan, mutta jos näin ei käy, voisi tuo 24-tuntinen työviikko olla tavoitteena.

Laiskaa? Ehkä, mutta laiskaa on myös valua eteenpäin olosuhteiden ja tapahtumien vietävänä ja päätyä lopulta perushommaan, josta tienaa mukavasti olematta kuitenkaan tyytyväinen siihen, että ei edes yrittänyt toteuttaa unelmiaan.

Vuorenvalloitusta

Blogi siirtyi uuteen osoitteeseen ja meikäläinen tässä välissä uusiin maisemiin. Uudesta päivitystahdista en esitä lupauksia. Mutta taka-ajatuksena on kirjoittaa tilaisuuden tulle myös tänne yhteisen matkablogin lisäksi.

Viime viikonloppuna oli kerrankin hyvää aikaa kulkea omissa ajatuksissaan. Osallistuin siis paikallisen vuoristoklubin alppireissulle, jossa lauantain ohjelmassa oli patikointia ja sunnuntaina kalliokiipeilyä. Yleensä tuollaiset porukkareissut kuluvat enemmänkin jatkuvan höpöttämisen merkeissä, mutta kun on heikoiten ranskaa taitatava 28 hengen seurueessa ja useamman tunnin vuorelle kapuaminen alkaa olla vienyt suurimman osan ylimääräisestä energiasta, tuntuu pääosin hiljaa käveleminen ihan luontevalta toiminnalta.

Vuorelle kiivetessä ehti siis hyvin miettiä, miksi ihmeessä moista oikein tekee. Vaikka maisemat ja onnistumisen tunne selittänevät osan vastauksesta, mietin myös miksi vuorelle kiipeäminen on myös niin usein käytetty vertaus ihmiselämän ponnisteluista.

Sinäänsä vertaus on kyllä hyvin toimiva: asetetaan tavoite, ponnistellaan, kierretään esteitä, varotaan rotkoja, pidetään lepotaukoja ja lopulta, jos varustus, eväät ja asenne on ollut kohdallaan, päästään perille. Mielenkiintoisempi ajatus tuntui kuitenkin olevan palkinnon osuus vertauksessa. Mitä muuta vuorelle nousemisesta saa kuin kauniit maisemat ja itsensä ylittämisen tunteen? Mitä muuta ihmiselämän ponnistuksista yleensä saa? Usein motivaationa on juuri nähdä/luoda/tehdä jotain kaunista/hyvää ja tuntea onnistuvansa.

Pointtina tämän kliseitä sivuavan ajattelun takana on fiilis siitä, että suurin osa asioista, joita ihminen voi elämässään päättää tavoitella, on luonteeltaan samanlaisia kuin vuorelle kiipeäminen. Toisin sanoen siistejä juttuja, jotka onnistuessaan lisäävät vettä myllyyn ja saavat tavoittelemaan suurempia korkeuksia. Mutta mitä sitten? Löytyykö mielekäs elämä siitä, että kiertää kiipeilemässä? Nälkä ei kuitenkaan lopu kiipeämällä, eikä kiipeämättä.

Auttaisiko tässä se, että auttaa muita heidän matkallaan? Periaatteessa mielekkyyttä tuntuisi heti tulevan lisää, mutta kun miettii, millä matkalla muita auttaa, tulee mieleen, että saavatko he sitten omalle vuorelle kapuamisestaan jotain enemmän? Vai keksimmekö kaikki vain itsellemme tavoitteita, jotta voisimme tuntea saavuttaneemme jotain? Ja autammeko muita, jotta tuntisimme olevamme jotenkin hyödyllisiä muille, jotka tavoittelevat keksimiään tavoitteita?

Näennäisestä tekstin alta pilkottavasta tavoitteiden turhana pitämisestä huolimatta tilanne on, että elämä etenee ja kaikella ajalla tulee kuitenkin tehtyä jotain. Vuorikeikkaa voisi kyllä pitää viikonlopun huippukokemuksena, joten melko hyvää käyttöä täällä olevalle ajalle tuollainen tavoitteiden keksiminen tuntuu olevan.

Sitäpaitsi, tekeväthän kaikki muutkin niin. Ja jos yhtenä tavoitteena on löytää tämän energiantuhlauksen kiertokulun takaa jotain muuta, ei etsittävä löytyne etsimättä. Joten lienee hyvä pysyä liikkeessä ja tähdätä korkeammalle.

Music: CMX – Pretoriaanikyborgit

Ajan henki

Tulipahan pidettyä taas pitkä blogitauko. Ja tuntuu, että samaan aikaan tuli elettyä aika pitkä pätkä elämää sen kummemmin pysähtymättä pohtimaan, missä mennään. Korrelaatio näiden välillä saattaa olla vähäistä, ja todennäköisesti toimii lähinnä toiseen suuntaan. Eli jos tulee mietittyä, saattaisi tulla myös mieleen kirjoitella tänne. Toisaalta nyt on ollut suunta (noin vuoden verran eteenpäin) kerrankin selvä, ja kädet enemmän tai vähemmän täynnä hommia. Elämässä on erilaisia kausia, ja se on varmastikin ihan hyvä niin, mutta nyt tuntuu taas hyvältä ottaa ajatuskynä käteen, ainakin hetkeksi.

Takana on hurja kuukausi Ranskassa ja edessä toivon mukaan hurja vuosi samassa maassa. Hurja on tässä yhteydessä ehkä huonosti valittu sana, ja sen merkitykseksi voisi purkaa: korkeista ennakko-odotuksista huolimatta yllättävän antoisa. Puolentoista viikon päästä alkavalta vaihtovuodelta on tarkoitus pitää Emmin kanssa myös yhteistä blogia, jonka nimi ja osoite selvinnevät piakkoin.

Vaihtovuoteen on tullut valmistauduttua muun muassa tänne jääviä ystäviä tapaamalla. Eilen tuli katsottua porukalla Zeitgeist elokuva, joka on nähtävissä osoitteessa zeitgeistmovie.com. Leffa on luonteeltaan dokumentti nykymaailman tilasta ja tilanteesta, sekä historiasta etenkin kristinuskon ja yhdysvaltojen valtapolitiikan osalta.

Vaikka salaliittoteorioiden viljely herättää tiettyä skeptisyyttä, oli elokuva todella hyvä. Vaikka kohdeyleisönä tuntui selkeästi olevan amerikkalaiset ja tarkoituksena heidän herätteleminen näkemään kuinka huonoon suuntaan maa, sen kansalaisoikeudet ja siinä ohessa koko maailma ovat menossa, toi se esille monta hyvin mielenkiintoista faktaa kelle tahansa maailmanpolitiikasta ja tilanteesta kiinnostuneelle. Ainakin siis jos olettaa että suuri osa elokuvassa faktoina esitetyistä asioista on tosia, leffan taustoja ja tekijöitä sen kummemmin tietämättä.

Tuossa oletuksessa toki tekee juuri sen virheen, josta elokuva itse yrittää varoittaa. Ei pitäisi luottaa siihen, että kyllähän joku varmasti älähtäisi, jos valheellisia asioita esitettäisiin totuuksina. Jos kuulin leffasta ensimmäistä kertaa toissapäivänä, kuinka olisin voinut kuulla mahdollisia siitä esitettyjä älähdyksiä tähän mennessä. Ne jotka pystyvät ja uskaltavat julkisesti väittää, että maan hallitus antaisi julkisuuteen täysin vääriä tietoja, ovat harvassa. Useimmat uskovat ylhäältä esitetyt asiat varsin luottavaisesti, ja tämä käy vielä helpommin, kun tuo ylhäältä puhuva auktoriteetti koetaan ainoaksi turvaksi jotain suurta uhkaa, kuten terroristeja, vastaan.

Onneksi internet on vielä ainakin siinä mielessä vapaa, että voin itse nähdä kirjoittamani aineiston päätyvän sinne ja olevan suurimmalle osalle maailman kansasta vapaasti luettavissa. Sama pätee toki niin oikean kuin väärän informaation levittämiseen ja luotettavien lähteiden merkitys korostuu. Mutta vaikka luottaisi hyvin blogia kirjoittavaan ystäväänsä, luottaako enää siihen, mistä hänen tietonsa ovat peräisin?

Anyway, leffaa voi suositella, ja nimenomaan porukalla katsottavaksi, herättää varmasti keskustelua.

Pitkästä aikaa ja yhä vähän aikaa

Eipä seurannut edellisestä kirjoituksesta kovinkaan pitkäjännitteistä, tai ainakaan aktiivista blogiin kirjoittelua. Sinäänsä kerran vuodessakin harjoitettu toiminta voi olla pitkäjännitteistä, mutta sitten siihen kuluukin monta vuotta. Eikai niin pitkää aikaa voi mihinkään käyttää koska koko ajan tuntuu olevan kiire..?

Lähipäivinä on tullut mietittyä omaa asennetta aikaan ja sen käyttöön. Keskimäärin aina haluaisin saada tehtyä enemmän kuin mihin aika riittää. Tätäkin kirjoitan kellon lähestyessä puolta yötä, vaikka väsyttää jo ja töihin pitää herätä. On vain kiva myös kirjoitella blogia kaiken muun sälän ohella. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei ”vois tehdä”-listalle kertyvän sälän määrälle ole juuri minkäänlaista ylärajaa. Tehtäviä juttuja tulee mieleen vähintäänkin sitä tahtia kuin vapaata aikaa ilmenee, yleensä huomattavasti enemmän. Pitäisi muistaa, että kiireettä tehdyt jutut tuntuvat yleensä huomattavasti mukavammilta kuin täyteen ahdetut aikataulut.

Elokuinen vaihtoonlähtö ja heinäkuun partiomatka tuovat sopivan tarpeen vähentää muita hommia, ja todennäköisesti elämä syksyllä Ranskassa ei alkukiireiden selvittyä ole ihan niin hektistä, kun ei vielä tunne juuri ketään tai kuulu juuri mihinkään. Molemmat reissut kyllä teettävät oman läjän hommia, jotka on pakko hoitaa ajoissa. Ja nuo hommat meinaavat stressata jo nyt kun niitä lykkäilee myöhemmäksi. Yleensäkin vain lykätyt ja roikkuvat hommat stressaavat, ei niinkään niiden tekeminen. Tekeminen vain vaatii väistämättä sitä kortilla olevaa aikaa…

Jotenkin tuntuu, ettei tullut kovinkaan oivaltavaa tekstiä tähän suollettua. Toisaalta kirjoituskynnystä ei ehkä kannattane myöskään nostaa, jos on tarkoitus edes hieman lyhentää kirjoitusväliä nykyisestä. Nukkua sen sijaan voisi kannattaa.

Pitkäjännitteisyydestä

Päätin kirjoitella hiukan ylös eilisen keskustelun jatkoajatuksia, jotka liittyvät osin myösedellisen kirjoituksen saamiin kommentteihin. Tuntuu, että pitkäjännitteisyydestä voisi olla hyötyä useammassa jutussa kuin äkkiseltään tulee mieleen.

Ihminen tuntuu toimivan esimerkiksi, ruokailutottumusten tai fyysisen harjoittelun suhteen niin, ettei lyhyillä innostuksilla tai kuureilla ole juuri vaikutusta pysyvään olotilaan. Kehon nykytila heijastelee enemmän sitä, mitä tekee nyt ja on ollut tapana tehdä jo pidemmän aikaa. Lukuisien viikon kestäneiden punttitreeni- tai ”nyt syön terveellisesti”-jaksojen vaikutuksia on melko vaikea nähdä tai tuntea.

Kirjoituksen varsinaisena ajatuksena oli kuitenkin se, että vastaava periaate todennäköisesti pätee enemmän tai vähemmän samanlaisena myös vähemmän fyysisiin tekemisiin. Fiilis siitä, että elämä etenee jonkinlaisissa sykleissä, ja että välillä tuntuu tarpeelliselta oivaltaa samat jutut uudemman kerran, saattaa johtua juuri siitä, että niiden ajatteleminen kerralla valmiiksi ei ole mahdollista, vaan ne vaativat jonkinlaista jatkuvuutta ja säännöllisyyttä.

Tämän blogin kirjoittelu voisi olla yksi apuväline, joka voisi auttaa ylläpitämään vähintäänkin semisäännöllistä tapaa pysähtyä silloin tällöin ajattelemaan. Varsinkin ajatusten konkretisoiminen tekstimuotoon asti, vaatii yleensä sen verran prosessointia, että ne jäävät myös astetta paremmin mieleen.

Ja jos kirjoittelusta huolimatta huomaa jälleen painivansa samojen kysymysten äärellä, vai ainakin tulla tänne lukemaan, mitä niistä on viime kerralla miettinyt. :)

Tehdäkö enemmän vai tehdäkö vähemmän?

Tämänaiheinen blogikirjoitus on pyörinyt mielessä jo pitkään. Epäilemättä olen päätynyt valitsemaan ensimmäistä ja puuhannut valtavasti kaikkea muuta, niin ettei tällaisille ”toissijaisille” toimille ole jäänyt aikaa. Todellisuudessa en ole tuota valintaa tietoisesti tehnyt, vaan nimenomaan päätynyt valitsemaan. Toisin sanoen, olen pohtinut kysymystä ja jättänyt päättämättä. Onhan sekin yhdenlainen päätös, mutta käytännön seuraukset tuppaavat tällöin määräytymään jonkun ulkopuolisen tahon perusteella. Tässä tapauksessa ulkopuolelta tulleet vaatimukset ja toimet, joiden suorittaminen vaikuttaa myös muiden elämään, ovat menneet omaehtoisen kirjoittelun edelle.

Kovin usein tuntuu käyvän niin, että muihin ihmisiin liittyvät asiat priorisoi sen kummemmin ajattelematta ”vain omasta tahdosta tehtävien” edelle. Tämä on toki usein hyvä, ja helpottaa ihmisten välistä kanssakäymistä, mutta sen ei ehkä tarvitsisi olla nykyisenkaltainen automaatio. Nykyisellä meiningillä tuntuu nimittäin jäävän kovin vähän aikaa sellaisille asioille, joita Minä haluan tehdä, riippumatta siitä, mitä muut niistä ajattelevat.

Arvot siis määräytyvät enemmän sen perusteella, mitä läheiset ihmiset arvostavat, kuin omaan mietintään pohjautuen. Haasteellista tässä on ainakin se, että läheiset ihmiset yhteensä arvostavat varsin mittavaa listaa asioita. Niitä jos juoksentelee suorittamassa, välttyy vapaa-ajan ongelmilta, mutta ei kuitenkaan ehdi kaikkea. Ajanpuute on helppo perustella itselleen kelpo syyksi, joka oikeuttaa kieltäytymään ulkomaailman vaatimuksista, ainakin niistä, joita ihan oikeasti ei ehdi tehdä. Hyväksyttävien syiden listalle olisi kyllä terveellistä ottaa muitakin syitä, kuten esimerkiksi se, että ei pohjimmiltaan itse halua.

Kuitenkin. Vaikka kaikki ulkopuoliset vaateet saisi suljettua pois, jää jäljelle melko massiivinen lista omia mielihaluja. Perusfiilis on lähes poikkeuksetta se, että haluaisi tehdä enemmän kuin mihin aika riittää. Priorisointia olisi siis syytä harrastaa tässäkin, ja luulen, että koska en ole sitä juuri tehnyt, olen lähinnä päätynyt juoksentelemaan ulkoisten ärsykkeiden suuntaamien tehtävien perässä.

Ehkä apuna voisi toimia kaverin mainitsema Lopetettavien tehtävien lista, joka oli kai jostain kirjasta bongattu priorisoinnin apuväline. Koska en osaa laittaa pistettä sille, kuinka paljon juttuja haluaisin tehdä, voisin ehkä yrittää miettiä mitä nyt tekemiäni juttuja en halua tehdä, jos sellaisia olisi pakko yrittää keksiä.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä hölmistyneeseen o_O -tilaan. Oliko fiksua käyttää noin paljon tekstiä ja aikaa todetakseen, että pitäisi ehkä miettiä, mistä voisi karsia tekemisiään? Joku fiksu olisi voinut ehkä aloittaakin tuosta ajatuksesta.. Mutta ehkä eräs blogaamisen tarkoituksista tuli juuri täytettyä: hajanaisia ajatuksia tekstiksi kokoamalla, ne saattaa saada huomattavan paljon simppelimmältä kuulostavampaan muotoon, ja sitä kautta tuntumaan asteen verran selkeämmiltä myös omassa päässä. Se, saako joku muu tästä jotain tolkkua tai jotain arvokasta irti, on bonusta ja jäänee nähtäväksi.. :]