Vuorenvalloitusta

Blogi siirtyi uuteen osoitteeseen ja meikäläinen tässä välissä uusiin maisemiin. Uudesta päivitystahdista en esitä lupauksia. Mutta taka-ajatuksena on kirjoittaa tilaisuuden tulle myös tänne yhteisen matkablogin lisäksi.

Viime viikonloppuna oli kerrankin hyvää aikaa kulkea omissa ajatuksissaan. Osallistuin siis paikallisen vuoristoklubin alppireissulle, jossa lauantain ohjelmassa oli patikointia ja sunnuntaina kalliokiipeilyä. Yleensä tuollaiset porukkareissut kuluvat enemmänkin jatkuvan höpöttämisen merkeissä, mutta kun on heikoiten ranskaa taitatava 28 hengen seurueessa ja useamman tunnin vuorelle kapuaminen alkaa olla vienyt suurimman osan ylimääräisestä energiasta, tuntuu pääosin hiljaa käveleminen ihan luontevalta toiminnalta.

Vuorelle kiivetessä ehti siis hyvin miettiä, miksi ihmeessä moista oikein tekee. Vaikka maisemat ja onnistumisen tunne selittänevät osan vastauksesta, mietin myös miksi vuorelle kiipeäminen on myös niin usein käytetty vertaus ihmiselämän ponnisteluista.

Sinäänsä vertaus on kyllä hyvin toimiva: asetetaan tavoite, ponnistellaan, kierretään esteitä, varotaan rotkoja, pidetään lepotaukoja ja lopulta, jos varustus, eväät ja asenne on ollut kohdallaan, päästään perille. Mielenkiintoisempi ajatus tuntui kuitenkin olevan palkinnon osuus vertauksessa. Mitä muuta vuorelle nousemisesta saa kuin kauniit maisemat ja itsensä ylittämisen tunteen? Mitä muuta ihmiselämän ponnistuksista yleensä saa? Usein motivaationa on juuri nähdä/luoda/tehdä jotain kaunista/hyvää ja tuntea onnistuvansa.

Pointtina tämän kliseitä sivuavan ajattelun takana on fiilis siitä, että suurin osa asioista, joita ihminen voi elämässään päättää tavoitella, on luonteeltaan samanlaisia kuin vuorelle kiipeäminen. Toisin sanoen siistejä juttuja, jotka onnistuessaan lisäävät vettä myllyyn ja saavat tavoittelemaan suurempia korkeuksia. Mutta mitä sitten? Löytyykö mielekäs elämä siitä, että kiertää kiipeilemässä? Nälkä ei kuitenkaan lopu kiipeämällä, eikä kiipeämättä.

Auttaisiko tässä se, että auttaa muita heidän matkallaan? Periaatteessa mielekkyyttä tuntuisi heti tulevan lisää, mutta kun miettii, millä matkalla muita auttaa, tulee mieleen, että saavatko he sitten omalle vuorelle kapuamisestaan jotain enemmän? Vai keksimmekö kaikki vain itsellemme tavoitteita, jotta voisimme tuntea saavuttaneemme jotain? Ja autammeko muita, jotta tuntisimme olevamme jotenkin hyödyllisiä muille, jotka tavoittelevat keksimiään tavoitteita?

Näennäisestä tekstin alta pilkottavasta tavoitteiden turhana pitämisestä huolimatta tilanne on, että elämä etenee ja kaikella ajalla tulee kuitenkin tehtyä jotain. Vuorikeikkaa voisi kyllä pitää viikonlopun huippukokemuksena, joten melko hyvää käyttöä täällä olevalle ajalle tuollainen tavoitteiden keksiminen tuntuu olevan.

Sitäpaitsi, tekeväthän kaikki muutkin niin. Ja jos yhtenä tavoitteena on löytää tämän energiantuhlauksen kiertokulun takaa jotain muuta, ei etsittävä löytyne etsimättä. Joten lienee hyvä pysyä liikkeessä ja tähdätä korkeammalle.

Music: CMX – Pretoriaanikyborgit

Ajan henki

Tulipahan pidettyä taas pitkä blogitauko. Ja tuntuu, että samaan aikaan tuli elettyä aika pitkä pätkä elämää sen kummemmin pysähtymättä pohtimaan, missä mennään. Korrelaatio näiden välillä saattaa olla vähäistä, ja todennäköisesti toimii lähinnä toiseen suuntaan. Eli jos tulee mietittyä, saattaisi tulla myös mieleen kirjoitella tänne. Toisaalta nyt on ollut suunta (noin vuoden verran eteenpäin) kerrankin selvä, ja kädet enemmän tai vähemmän täynnä hommia. Elämässä on erilaisia kausia, ja se on varmastikin ihan hyvä niin, mutta nyt tuntuu taas hyvältä ottaa ajatuskynä käteen, ainakin hetkeksi.

Takana on hurja kuukausi Ranskassa ja edessä toivon mukaan hurja vuosi samassa maassa. Hurja on tässä yhteydessä ehkä huonosti valittu sana, ja sen merkitykseksi voisi purkaa: korkeista ennakko-odotuksista huolimatta yllättävän antoisa. Puolentoista viikon päästä alkavalta vaihtovuodelta on tarkoitus pitää Emmin kanssa myös yhteistä blogia, jonka nimi ja osoite selvinnevät piakkoin.

Vaihtovuoteen on tullut valmistauduttua muun muassa tänne jääviä ystäviä tapaamalla. Eilen tuli katsottua porukalla Zeitgeist elokuva, joka on nähtävissä osoitteessa zeitgeistmovie.com. Leffa on luonteeltaan dokumentti nykymaailman tilasta ja tilanteesta, sekä historiasta etenkin kristinuskon ja yhdysvaltojen valtapolitiikan osalta.

Vaikka salaliittoteorioiden viljely herättää tiettyä skeptisyyttä, oli elokuva todella hyvä. Vaikka kohdeyleisönä tuntui selkeästi olevan amerikkalaiset ja tarkoituksena heidän herätteleminen näkemään kuinka huonoon suuntaan maa, sen kansalaisoikeudet ja siinä ohessa koko maailma ovat menossa, toi se esille monta hyvin mielenkiintoista faktaa kelle tahansa maailmanpolitiikasta ja tilanteesta kiinnostuneelle. Ainakin siis jos olettaa että suuri osa elokuvassa faktoina esitetyistä asioista on tosia, leffan taustoja ja tekijöitä sen kummemmin tietämättä.

Tuossa oletuksessa toki tekee juuri sen virheen, josta elokuva itse yrittää varoittaa. Ei pitäisi luottaa siihen, että kyllähän joku varmasti älähtäisi, jos valheellisia asioita esitettäisiin totuuksina. Jos kuulin leffasta ensimmäistä kertaa toissapäivänä, kuinka olisin voinut kuulla mahdollisia siitä esitettyjä älähdyksiä tähän mennessä. Ne jotka pystyvät ja uskaltavat julkisesti väittää, että maan hallitus antaisi julkisuuteen täysin vääriä tietoja, ovat harvassa. Useimmat uskovat ylhäältä esitetyt asiat varsin luottavaisesti, ja tämä käy vielä helpommin, kun tuo ylhäältä puhuva auktoriteetti koetaan ainoaksi turvaksi jotain suurta uhkaa, kuten terroristeja, vastaan.

Onneksi internet on vielä ainakin siinä mielessä vapaa, että voin itse nähdä kirjoittamani aineiston päätyvän sinne ja olevan suurimmalle osalle maailman kansasta vapaasti luettavissa. Sama pätee toki niin oikean kuin väärän informaation levittämiseen ja luotettavien lähteiden merkitys korostuu. Mutta vaikka luottaisi hyvin blogia kirjoittavaan ystäväänsä, luottaako enää siihen, mistä hänen tietonsa ovat peräisin?

Anyway, leffaa voi suositella, ja nimenomaan porukalla katsottavaksi, herättää varmasti keskustelua.

Pitkästä aikaa ja yhä vähän aikaa

Eipä seurannut edellisestä kirjoituksesta kovinkaan pitkäjännitteistä, tai ainakaan aktiivista blogiin kirjoittelua. Sinäänsä kerran vuodessakin harjoitettu toiminta voi olla pitkäjännitteistä, mutta sitten siihen kuluukin monta vuotta. Eikai niin pitkää aikaa voi mihinkään käyttää koska koko ajan tuntuu olevan kiire..?

Lähipäivinä on tullut mietittyä omaa asennetta aikaan ja sen käyttöön. Keskimäärin aina haluaisin saada tehtyä enemmän kuin mihin aika riittää. Tätäkin kirjoitan kellon lähestyessä puolta yötä, vaikka väsyttää jo ja töihin pitää herätä. On vain kiva myös kirjoitella blogia kaiken muun sälän ohella. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei ”vois tehdä”-listalle kertyvän sälän määrälle ole juuri minkäänlaista ylärajaa. Tehtäviä juttuja tulee mieleen vähintäänkin sitä tahtia kuin vapaata aikaa ilmenee, yleensä huomattavasti enemmän. Pitäisi muistaa, että kiireettä tehdyt jutut tuntuvat yleensä huomattavasti mukavammilta kuin täyteen ahdetut aikataulut.

Elokuinen vaihtoonlähtö ja heinäkuun partiomatka tuovat sopivan tarpeen vähentää muita hommia, ja todennäköisesti elämä syksyllä Ranskassa ei alkukiireiden selvittyä ole ihan niin hektistä, kun ei vielä tunne juuri ketään tai kuulu juuri mihinkään. Molemmat reissut kyllä teettävät oman läjän hommia, jotka on pakko hoitaa ajoissa. Ja nuo hommat meinaavat stressata jo nyt kun niitä lykkäilee myöhemmäksi. Yleensäkin vain lykätyt ja roikkuvat hommat stressaavat, ei niinkään niiden tekeminen. Tekeminen vain vaatii väistämättä sitä kortilla olevaa aikaa…

Jotenkin tuntuu, ettei tullut kovinkaan oivaltavaa tekstiä tähän suollettua. Toisaalta kirjoituskynnystä ei ehkä kannattane myöskään nostaa, jos on tarkoitus edes hieman lyhentää kirjoitusväliä nykyisestä. Nukkua sen sijaan voisi kannattaa.

Pitkäjännitteisyydestä

Päätin kirjoitella hiukan ylös eilisen keskustelun jatkoajatuksia, jotka liittyvät osin myösedellisen kirjoituksen saamiin kommentteihin. Tuntuu, että pitkäjännitteisyydestä voisi olla hyötyä useammassa jutussa kuin äkkiseltään tulee mieleen.

Ihminen tuntuu toimivan esimerkiksi, ruokailutottumusten tai fyysisen harjoittelun suhteen niin, ettei lyhyillä innostuksilla tai kuureilla ole juuri vaikutusta pysyvään olotilaan. Kehon nykytila heijastelee enemmän sitä, mitä tekee nyt ja on ollut tapana tehdä jo pidemmän aikaa. Lukuisien viikon kestäneiden punttitreeni- tai ”nyt syön terveellisesti”-jaksojen vaikutuksia on melko vaikea nähdä tai tuntea.

Kirjoituksen varsinaisena ajatuksena oli kuitenkin se, että vastaava periaate todennäköisesti pätee enemmän tai vähemmän samanlaisena myös vähemmän fyysisiin tekemisiin. Fiilis siitä, että elämä etenee jonkinlaisissa sykleissä, ja että välillä tuntuu tarpeelliselta oivaltaa samat jutut uudemman kerran, saattaa johtua juuri siitä, että niiden ajatteleminen kerralla valmiiksi ei ole mahdollista, vaan ne vaativat jonkinlaista jatkuvuutta ja säännöllisyyttä.

Tämän blogin kirjoittelu voisi olla yksi apuväline, joka voisi auttaa ylläpitämään vähintäänkin semisäännöllistä tapaa pysähtyä silloin tällöin ajattelemaan. Varsinkin ajatusten konkretisoiminen tekstimuotoon asti, vaatii yleensä sen verran prosessointia, että ne jäävät myös astetta paremmin mieleen.

Ja jos kirjoittelusta huolimatta huomaa jälleen painivansa samojen kysymysten äärellä, vai ainakin tulla tänne lukemaan, mitä niistä on viime kerralla miettinyt. :)

Tehdäkö enemmän vai tehdäkö vähemmän?

Tämänaiheinen blogikirjoitus on pyörinyt mielessä jo pitkään. Epäilemättä olen päätynyt valitsemaan ensimmäistä ja puuhannut valtavasti kaikkea muuta, niin ettei tällaisille ”toissijaisille” toimille ole jäänyt aikaa. Todellisuudessa en ole tuota valintaa tietoisesti tehnyt, vaan nimenomaan päätynyt valitsemaan. Toisin sanoen, olen pohtinut kysymystä ja jättänyt päättämättä. Onhan sekin yhdenlainen päätös, mutta käytännön seuraukset tuppaavat tällöin määräytymään jonkun ulkopuolisen tahon perusteella. Tässä tapauksessa ulkopuolelta tulleet vaatimukset ja toimet, joiden suorittaminen vaikuttaa myös muiden elämään, ovat menneet omaehtoisen kirjoittelun edelle.

Kovin usein tuntuu käyvän niin, että muihin ihmisiin liittyvät asiat priorisoi sen kummemmin ajattelematta ”vain omasta tahdosta tehtävien” edelle. Tämä on toki usein hyvä, ja helpottaa ihmisten välistä kanssakäymistä, mutta sen ei ehkä tarvitsisi olla nykyisenkaltainen automaatio. Nykyisellä meiningillä tuntuu nimittäin jäävän kovin vähän aikaa sellaisille asioille, joita Minä haluan tehdä, riippumatta siitä, mitä muut niistä ajattelevat.

Arvot siis määräytyvät enemmän sen perusteella, mitä läheiset ihmiset arvostavat, kuin omaan mietintään pohjautuen. Haasteellista tässä on ainakin se, että läheiset ihmiset yhteensä arvostavat varsin mittavaa listaa asioita. Niitä jos juoksentelee suorittamassa, välttyy vapaa-ajan ongelmilta, mutta ei kuitenkaan ehdi kaikkea. Ajanpuute on helppo perustella itselleen kelpo syyksi, joka oikeuttaa kieltäytymään ulkomaailman vaatimuksista, ainakin niistä, joita ihan oikeasti ei ehdi tehdä. Hyväksyttävien syiden listalle olisi kyllä terveellistä ottaa muitakin syitä, kuten esimerkiksi se, että ei pohjimmiltaan itse halua.

Kuitenkin. Vaikka kaikki ulkopuoliset vaateet saisi suljettua pois, jää jäljelle melko massiivinen lista omia mielihaluja. Perusfiilis on lähes poikkeuksetta se, että haluaisi tehdä enemmän kuin mihin aika riittää. Priorisointia olisi siis syytä harrastaa tässäkin, ja luulen, että koska en ole sitä juuri tehnyt, olen lähinnä päätynyt juoksentelemaan ulkoisten ärsykkeiden suuntaamien tehtävien perässä.

Ehkä apuna voisi toimia kaverin mainitsema Lopetettavien tehtävien lista, joka oli kai jostain kirjasta bongattu priorisoinnin apuväline. Koska en osaa laittaa pistettä sille, kuinka paljon juttuja haluaisin tehdä, voisin ehkä yrittää miettiä mitä nyt tekemiäni juttuja en halua tehdä, jos sellaisia olisi pakko yrittää keksiä.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä hölmistyneeseen o_O -tilaan. Oliko fiksua käyttää noin paljon tekstiä ja aikaa todetakseen, että pitäisi ehkä miettiä, mistä voisi karsia tekemisiään? Joku fiksu olisi voinut ehkä aloittaakin tuosta ajatuksesta.. Mutta ehkä eräs blogaamisen tarkoituksista tuli juuri täytettyä: hajanaisia ajatuksia tekstiksi kokoamalla, ne saattaa saada huomattavan paljon simppelimmältä kuulostavampaan muotoon, ja sitä kautta tuntumaan asteen verran selkeämmiltä myös omassa päässä. Se, saako joku muu tästä jotain tolkkua tai jotain arvokasta irti, on bonusta ja jäänee nähtäväksi.. :]

Seuraamisenhelpotusohjelman seuraamisenhelpotusohjelma

En ole ihan varma kuinka pahaa väkivaltaa suomenkielen yhdyssanasäännöille tuossa otsikossa tehtiin, mutta koska kellonaika on taas vierähätänyt astetta löyhemmän ajattelun oikeuttaviin lukemiin, päätin vielä kirjoittaa blogiin pienen maininnan tänään huvittuneen positiviisia fiiliksiä herättäneestä ohjelmasta.

Otin syksyllä käyttöön Google Readerin helpottamaan blogien ja muidenkin sivujen seuraamista. Lukuisten sivujen sijaan on huomattavasti helpompi seurata vain yhtä sivua, ja nyt sen yhdenkin sivun seuraamisesta tuli entistä helpompaa. :D Asensin siis mäkin yläpalkkiin majoittuvan apuohjelman, joka hienovaraisesti ilmoittelee uudesta sisällöstä samaan tapaan kuin postiohjelmat uusista viesteistä. Vastaa ohjelma löytyy mäkin lisäksi myös Windowsille ja Firefoxiin.

Tuon sinäänsä melko rajallista hyötyä tuovan ohjelman herättämä kysymys voisi olla, kuinka paljon aikaa ja energiaa kannattaa käyttää aikaa ja energiaa säästävien kikkailujen virittämiseen? Keksiikö joku vielä vähän vaivattomamman apuohjelman, jolla voi seurata yläpalkissa kehittyvän, lukemattommien juttujen määrää kuvaavan numeron kasvua…

…I forgot to play

Tajusin tänään Steve Pavlinan blogia lueskellessani, jutun joka on mättänyt jo pidemmän aikaa. Kävin alkutalvella mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka negatiivisetkin tunteet olisi viisasta päästää esiin, eikä ”yrittää” olla aina positiivinen. Tuolloin ei tuntunut siltä, että olisin padonnut kauheasti negatiivisia fiiliksiä sisääni uskaltamatta näyttää niitä, mutta päätin kuitenkin kiinnittää hiukan aiempaa enemmän huomiota siihen, millaisia fiiliksiä tapahtumat ja tilanteet minussa nostaisivat esiin ja kuinka esiin antaisin niiden nousta.

Viimeaikoina on kuitenkin tuntunut siltä, että ns. huonoja päiviä on ollut aiempaa useammin. Ajattelin jo aiemmin lähinnä läpällä, että jos alan pohtia olenko (ainakin ulkoisesti) perusteettoman positiivinen, niin kyllä niitä huonojakin juttuja alkaa löytyä. Pavlinan kiitollisuusaiheisesta kirjoituksesta tajusin kuitenkin, että nimenomaan ulkoisten tekijöiden aiheuttamiin fiiliksiin keskittyminen tekee ihmisen enemmän riippuvaiseksi ulkoisista tekijöistä. Aikaisemman ”yleisen” tyytyväisyyden sijaan aloin mahdollisesti kaivata konkreettisempia syitä tyytyväisyyteen.

Perusteltu tyytyväisyys tuntuu toki ”normaalilta” ja vähemmän haihatteluasenteelta, mutta kyllä elämässä on riittävästi siisteyttä olla tyytyväinen kokonaisuuteen, vaikka asiat käytännössä menisivät välillä hiukan heikomminkin. Vertaus wou!-fiiliksia aiheuttavaan tietokonepeliin on tavallaan osuva. Pelaaminen on siistiä melkein riippumatta pärjäämisestä.

Luultavasti tästä kirjoituksesta tuli melko yksinkertaistavan kuuloinen. Eihän homma toki näin simppeli ole, mutta itselleni onnistuin kirkastamaan olennaisen. Kannattaa iloita täysillä siitä, että elämä on kokonaisuutena niin uskomattoman siistiä, ja jättää vähemmälle pohdinnat siitä ”pitäisikö” joistain vastoinkäymisistä olla enemmän harmissaan. :)

Music: Nada Surf – All is a game

Ennakointi-innokkuutta

Tänään toteutin hetken mielijohteesta poikkeuksellista aktiivisuutta. Kävelin iltapäivällä koulun kirjaston ohi ja päätin käydä (kerrankin ajoissa) kurkkaamassa löytyisikö sieltä aamulla alkaneen Semanttinen web -kurssin kirjaa. Hyllyssä oli ainoastaan lukusalikappale, mutta päätin kuitenkin selata sen läpi ja tutustua siihen, mitä kurssilla on tulossa vastaan.

Pointtina tästä aiheesta kirjoittamiselle on, että puolen tunnin työllä sai luotua hyvinkin erilaisen ennakkoasenteen juuri alkanutta kurssia kohtaan, kuin normaali ”raahaudutaan nyt sinne luennoille kuuntelemaan, mitä ne käskee tehdä”-toimintatapa. Vaikka lyhyt tutustuminen ei kauheasti konkreettista tietämystä lisännyt, käsitys kurssin sisällöstä tarkentui, ja ennen kaikkea motivaatio ja kiinnostus tuntuu nyt huomattavasti korkeammalta kuin vielä aloitusluennolla.

Saa nähdä onko hetken aktiivisuudella mitään vaikutusta kurssin kulkuun pidemmän päälle, vai kuuluuko tämä samaan naiviin joukkoon kuin muutkin joka lukukauden alussa vielä hengissä olevat ”Nyt opiskelen innokkaasti” -ajatukset. :)

Matikkauurastusta

Huh, mahdollisesti elämäni viimeinen matikankoe takana. Mielenkiintoisin pointti kokeessa oli oikeastaan siihen valmistautuminen, ja siinäkin erityisesti sunnuntain hurja kymmenen tunnin ryllistys. Viimeksi olen tainnut käyttää noin pitkän yhtenäisen ajanjakson yksin tehtävään koulutyöhän fuksivuoden ohjelmointiprojektin viimeisenä vuorokautena. Hämmentävintä tuossa 10-tuntisessa uurastuksessa oli oikeastaan, se että se tuntui jopa hyvältä.

Motivaatio matikan kanssa on ollut melkoisen hakusessa, erityisesti tämän viimeisen kurssin osalta. Tunnetusti kyllä eniten stressiä aiheuttavat tekemättömät työt, eikä niinkään se tekeminen. Matikankin osalta ahdistavinta on ollut ajatus siitä, kuinka paljon enemmän hommia olisi koko ajan pitänyt olla tekemässä. Kuitenkin nyt kun hetkeksi sulki muun maailman pois ja keskittyi yhteen asiaan kerrallaan, väheni ”pitäis olla tekemässä”-ahdistus nollaan. Itse asia eteni totutun hitaasti ja tuntui yhtä vaikealta kuin ennenkin, mutta tunsi ainakin tekevänsä sitä, mistä tulevan kokeen kannalta olisi eniten hyötyä.

Tiivistettynä siis pointit, jotka sunnuntainen puurtaminen palautti mieleeni:

  • ”paras tuottavuusvinkki” otsikolla kuultu neuvo ”Cut your internet cable” oikeasti toimii. Veikkaan, että olisi kulunut iso osa tuosta kymmenestä tunnista random surffailuun ja ”ihan nopeisiin ” tsekkauksiin, jos en olisi ihan konkreettisesti käynyt nykäisemässä verkkopiuhaan kämppiksen huoneessa olevasta päästä irti. :D
  • Ennakkoon murehtiminen on turhaa: ”Jos voit tehdä jotain asialle etukäteen, tee. Jos taas et voi, relax.” :)
  • Työnteko kannattaa. Sain varsinaisessa kokeessa vastattua sen verran, että saan todennäköisesti kasaan juuri tarvittavan määrän pisteitä. =)

Päiväunet

Edellistä kirjoitusta voisi täsmentää sillä, että jatkamisajatuksen ja aloittamisen väliin ei kannata jättää kauhean pitkää taukoa, jos tavoitteena on joskus saada jotain aikaankin.. Ei puolitoista kuukautta tosin ihmiselämän mittakaavassa pitkäaika ole.

Nyt kirjoitin jatkoa, sillä innostuin siitä muutoksesta fiiliksessä, jonka äsken nukutut päiväunet saivat aikaan. (Hiukan vaikutusta oli ehkä myös sillä, että ystäväni Tommi sai oman bloginsa alkuun.) Olen ennenkin todennut, että noin reilun puolen tunnin mittaiset päiväunet ovat ainakin itselleni sopiva tapa saada energisempi fiilis loppuillaksi. Tykkään uskoa, että uhratun ajan saa helposti takaisin tarmokkaampana toimintana.

Vähintäänkin tänään se on totta, sillä ennen unia tämä tuntui huonoimmalta päivältä pitkään aikaan. Nyt olo on jopa hämmentävän energinen ja asenne huomista markkinoinnin tenttiä ja siihen valmistautumiseen käytettävää tätä iltaa kohtaan hyvä.

Ehkä muutos johtui vain siitä, että tavallaan päätin jo etukäteen, että ”nukun eka lyhyet päikkärit ja sitten herään paremmalla fiiliksellä lukemaan.” Anyway, päiväunet <3