Vaatimattomuuteen vaativa ääni

Tällä viikolla sain tärkeitä oivalluksia siitä, mikä minua on rajoittanut itseni ilmaisemisessa ja uskalluksessa jakaa juttuja, joista itse olen ylpeä. Tämä näkyy monellakin osa-alueella, mutta hyvin konkreettisesti esim. valokuvien, videoiden tai tekstipohdintojen nettiin jakamisessa. Osaltaan tämä myös selittää, miksi tämä blogi on toistuvasti vaipunut vuosien hiljaiseloon, vaikka kipinä jakaa ajatuksiani jollain tapaa julkisesti on kytenyt jo pitkään. Siksi tämä tuntuikin sopivalta paikalta kirjoittaa auki näitä tämän viikon pohdintoja.

Oon aina pitänyt vaatimattomuutta jonkinlaisena hyveenä, mutta tällä viikolla tajusin, että se ei ole mulle ainoastaan hyve, vaan puoliksi alitajuinen pakkomielle. Silti se ei käytännössä tarkoita, että aina toimisin mitenkään vaatimattomasti, mutta olennaista on, että rajoitan omaa toimintaani helposti, jos aistin riskin siitä, että joku muu pitäisi toimintaani jotenkin ylimielisenä, tai oikeastaan edes terveen ylpeänä.

Samalla kuitenkin saatan itse olla sisäisesti hyvin tyytyväinen ja ylpeä jostain asiasta, mutta pyrin antamaan ulospäin jollain tapaa vähättelevän kuvan asian erinomaisuudesta. Tietty osa minusta siis ajattelee, että on ok ja hyväksikin olla itse ylpeä omista teoista ja ajatuksista, mutta selkeästi joku toinen osa pelkää suuresti minkäänlaista omahyväisyyden leimaa, ja siksi pyrkii tekemään kaikesta omien tuotoksieni ja ajatuksieni viestinnästä hyvin varovaista ja pienimuotoista.

Oon kyllä tietyllä pintatasolla ollu tietoinen tästä piirteestäni, mutta tällä viikolla tajusin aiempaa selkeämmin, kuinka tuo aiheuttaa ikävän kuilun sen välille, mitä ajattelen omana totuutenani ja mitä viestin muille. Konkreettisesti tää tuli vastaan, kun luin erään kurssin muistiinpanoja tyttöystävälleni ja huomasin nolostuvani omien oivallusten innostushehkuisesta kirjoitustyylistä. Järkytyin, kun tajusin, että jopa läheisimmässä ihmissuhteessa olisin muotoillut omaa innostusta ja tyytyväisyyttä itseeni kuvaavan tekstin jotenkin laimeammin, jos en olisi lukenut suoraan paperista alunperin vain itse itselleni tekemää merkintää.

En todellakaan haluaisi tuollaista kuilua ylläpitää, vaan olla mahdollisimman rehellinen viestinnässäni. Luulen, että suomikulttuurin “Kel onni on, se onnen kätkeköön”-mentaliteetti on tätä vaatimattomuuteen vaativaa ääntä sisällä ruokkinut. Mutta varmaan tärkeämpänä syynä taustalla on kuitenkin pelko siitä, että joku ei tykkää musta.

Ironista on, että sama pelko hillitsee julkaisemasta omia ajatuksia myös siitä suunnasta, että pelkään niiden olevan jotenkin huonoja tai noloja.

Tuo pelko sisällön huonoudesta on ollut helpompi huomata, mutta nyt tajuan paremmin, että omien ajatusten ja tuotosten julkaisemista netissä hillitsevät nämä kaksi voimaa yhdessä. Toisaalta pelkään, että joku ajattelee, että oon omituinen tai ilmaisen asioita jotenkin hassusti tai nolosti. Toisaalta taas pelkään näemmä myös, että joku ajattelee: ”Onpa hyvää kamaa, miksi en itse tee jotain vastaavaa”. Molemmissa tapauksissa mun toiminta aiheuttaa muille jonkinlaisen ikävän tunteen, mikä taas linkittyy suoraan pelkoon siitä, että sen seurauksena musta ei tykätä.

Näiden molempien reaktioiden olettaminen johtunee siitä, että muiden kirjoituksia ja videoita netissä katsoessani, oon päätyny ajoittain itse molempiin päätelmiin. On hyvin vaikea päästä irti siitä ajattelun vinoumasta, että olettaa muiden ajattelevan pitkälti samalla tavalla kuin itse. Lisäksi on helppo projisoida omia ajatuksia ja tunteita muille. Perustuen niihin muutamiin kertoihin, kun olen jotain astetta avoimempaa uskaltautunut jakamaan, olen huomannut, että tunnen itsekin omia tuotoksiani kohti noita molempia tunteita: samalla ihailua joistain osista, samalla tuskaa siitä, kuinka laatu kuitenkin kokonaisuutena on amatöörimäistä puuhastelua ja saa mut näyttämään vähän nololta.

Noi molemmat tuntemukset on pinnalla myös tämän tekstin julkaisua miettiessä. :D

Uskon kuitenkin, että tän tuplapainedynamiikan tajuaminen auttaa mua jatkossa madaltamaan uskalluskynnystä. Käytännössä tiedän, etten voi millään osua sellaiseen optimikohtaan, jossa julkaisu ei herättäisi mitään pelkoja. Joko sisältö on liian amatöörimäistä, tai sit en haluu näyttää jotain mistä oon ylpeä, koska yksi osa musta vaatii olemaan vaatimaton.

Nää kummatkin pelot on tavallaan perusteltuja, vaikkakin jälkimmäinen paljon heikommin. Uskonkin, että pelkojen jyräämistä parempi taktiikka on hyväksyä ne, kuulla niiden viestit, ja pyrkiä toimimaan siitä huolimatta. Tarkoitukseni on siis suosiolla puskea ulos amatöörimäisiä pohdintoja, kuvia ja videoita, joista oon kuitenkin sen verran ylpeä, että haluan ne jakaa.

Oikeastaan voin olla melko varma, että sisällöstä riippumatta molemmat uhkaskenaariot tulevat jonkun katsojan kohdalla käymään toteen. Sen välttäminen elämän ohjaavana strategiana on kuitenkin tuhoisa ja varma keino rajata oma toiminta pienimuotoiseen puuhasteluun. Kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää, joten kannattaa tehdä jotain, mikä tuntuu vahvasti itseltä ja luottaa siihen, että maailmasta löytyvät ne, jotka kokevat sen arvokkaaksi.

Ne, joilla herää ärsytys noloa sisältöä kohtaan, löytävät kyllä helposti muuta sisältöä tilalle. Ja ne joille epämukava olo tulee innostuksen ja kateuden sekoituksesta, saattavat intoutua pohtimaan, mikä heitä estää seuraamasta inspiroivaa esimerkkiä.

Sen pohdinnan ääressähän minäkin tässä olen. Eli kiitos niille, jotka ovat peloistaan huolimatta uskaltautuneet ajatuksiaan jakamaan ja minua inspiroimaan. Ehkäpä omat puuhani voivat vielä tuottaa saman avun jollekin muulle.