Hyvät ideat eivät huku

Comeback

Kaivoinpa jälleen tämän blogin esiin. Yli kolme vuotta on kulunut edellisestä postauksesta. En ehkä uskonut taukojen venyvän näin pitkäksi, mutta toisaalta ehkä vielä vähemmän uskoin siihen, että vielä näin pitkän tauon jälkeen tänne kirjoittaisin.

Mutta miksipä ei? Innostuin lukemaan läpi kaikki vanhat kirjoitukseni täältä ja huomasin ainakin kaksi asiaa. Olen iloinen siitä, että tulin kirjoittaakseni aikoinaan ylös nuo ajatukset, ja toisena huomiona panin merkille, että monissa niistä on yhä varsin paljon pointtia. Hyvät ideat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan osa niistä on tullut toteutettua ja osa tuntuu edelleen hyviltä.

Toki joukossa on myös juttua, joka tuntuu enemmän tai vähemmän hölmöltä, ja ymmärrän hyvin tietynlaista nolouden tunnetta, joka helposti iskee omia vanhoja tekstejä lukiessa. Houkutus aloittaa puhtaalta pöydältä ja tyhjentää menneet rojut näkyvistä on olemassa, mutta tuntuu, että tänne samaan paikkaan jatkaminen jollain tavalla vahvistaa sitä signaalia (ainakin itselleni) että tämän blogin aloittaminen aikoinaan oli hyvä idea, eikä tuon idean hyvyys ole kadonnut mihinkään.

Tämän projektin olisi voinut julistaa kuolleeksi jo ensimmäisen kahden vuoden tauon kohdalla, mutta silloinkin kipinään sai puhallettua lisää eloa. Se että, on joskus aloittanut jotain ja se on jäänyt kesken, ei ole todiste epäonnistumisesta, jos vain itsellä riittä intoa nostaa hanskat maasta ja tarttua toimeen uudeestaan. Eikä tällä blogilla mitään määrämittaa tai valmiiksi tulemisen kriteeriä ole. Mutta jollain tavalla tällainen hanskojen poiminta on myös arvonannon ele omaa aiempaa toimintaa kohtaan. Tietynlainen tsemppipeukku 8 vuoden takaiselle Antille, joka tämän blogin silloin laittoi pystyyn: ”Idea oli hyvä silloin ja on edelleen!”

Tärkeä pointti on myös se, että uusien juttujen aloittamista ei pidä pelätä sen takia, että ne saattavat jäädä kesken, jos into loppuukin matkalla. Vaikka niin kävisi, saattaa tuosta aloituksesta olla yllättävästi iloa joskus 8 vuotta myöhemmin. ;)

Hyvien ideoiden kiertokulkua

Vanhoja blogijuttuja lukiessani en voinut olla hymyilemättä sille, että kirjoitin asioiden syklisyydestä jo yli 7 vuotta sitten. Pohdin silloin, että kaikkien asioiden ajatteleminen kerralla valmiiksi ei ehkä ole mahdollista, ja että blogista voi ainakin tarkastaa, mitä niistä on aiemmin kelaillut, kun jälleen löytää itsensä samojen ajatusten ääreltä.

Päälimmäisenä fiiliksenä vanhojen juttujen selailusta nousi esiin ilo siitä, kuinka hyvin erilaiset pohdinnat ja unelmat tulevasta työnkuvasta ovat toteutuneet. Talvella 2007 pohdin omaehtoisen ja deadlineista vapaan työpaikan luomista saaden aiheeseen hyviä kommentteja silloiselta opiskelukaveriltani Juholta. En tiedä kuinka suuri vaikutus näillä blogipohdinnoilla oli siihen, että Juho sattui vinkkaamaan juuri minulle silloisella TKK:lla avautuneesta kahden diplomityöntekijän hausta, johon molemmat haettiin. Molemmat myös valittiin ja sen seurauksena ollemme päätyneet tekemään töitä yhdessä lähes joka päivä sen jälkeen, perustaen lopulta 2011 firman tuosta diplomityöprojektista alkaneen markkinapaikkaohjelmiston ympärille. Ja nyt kuluneen vuoden aikana toimintamallia on säädetty siihen suuntaan, että käytännössä deadlineja ei ole. Vanha ajatus pääsi hyvään käyttöön, vaikken mitenkään aktiivisesti edes muistanut meidän siitä blogeissa aikoinaan keskustelleen.

Deadlinettomuuden lisäksi unelmoin 4 vuotta sitten paikkariippumattoman yrittäjän elämästä netin nomad-blogeja lueskellen. Sen aikaiset haaveet totetuivatkin oikeastaan yllättävän nopeasti, kun vuotta myöhemmin perustettu yrityksemme sai alkuvaiheen rahoitusta Chilen valtiolta, ja sen saaminen edellytti vähintään yhden perustajan reissaamista paikan päälle. Vuosi 2012 vierähtikin käytännössä rinkan ja läppärin kanssa maailmalla reissaten. Tuona vuonna tämä blogi pysyi hiljaa, mutta blogitiivistelmää löytyy ArcticStartupin puolelta. Hiukan huvittavasti tämän blogin viimeisin postaus ennen tähän asti venynyttä tauko kertoi aikeistani rauhoittua ja vähentää tekemisen määrää elämässä. Silloin en vielä tiennyt Chilen ohjelman hyväksynnästä ja parin kuukauden päässä odottovasta meiningin muutoksesta. :D

Kolmas työaiheinen visiointi 24 tunnin työviikosta ei ole ainakaan ihan vielä toteutunut. Nykyinen kirjanpito osoittaa lähemmäs 40 tunnin keskiarvoa, mutta aiheen kiinnostavuus sinäänsä ei ole kadonnut, sillä hiljattain vastaan on tullut mm. saman aiheen puolesta puhuvia TEDx videoita, innostavia startup-esimerkkejä ja onpa lähipiirissä kirjoitettu ihan kirjakin, joka käsittelee muun muassa työn parempaa jakamista ja 40 tunnin työpaikkakäsitteen joustamattomuuden hölmöyksiä. Eli tämäkin idea on jatkanut pinnalle pulpahtelua, kenties toteutuen joku päivä, kenties ei. Mutta hyvä idea ei ole hukkunut.

 Tämän idean paluu

Miksi nyt oli hyvä aika tämän blogi-idean esiin nousemiselle? Ehkä tärkein innoittaja oli ”Traveller & Mapmaker” vertaus, jota Brené Brown käytti loistavassa kirjassaan Daring Greatly. Ajatus siis siitä, että sen lisäksi, että reissaan tutkien maailmaa ja elämänmeininkiä, haluan myös jakaa sitä jollain tavalla muille. Pienenä taustatoiveena jakamisessa on se, että joku muu voisi saada siitä sellaista evästä matkalleen, että se auttaa oikeisemaan pari harha-askelta tai ainakin keventää askelta vaikkei reittiä muuttaisikaan. Itse tunnen saaneeni paljonkin evästystä ja apua muiden ajatuksien lukemisesta ja luotan siihen, että jollain tavalla opin saamaan myös omat oivallukseni kanavoitua muidenkin iloksi. Tämäkin idea on tullut ja mennyt mielessäni moneen kertaan. Joskus se on ehkä vaimentunut itseluottamuksen puutteeseen, joskus muuhun kiireeseen, mutta tämän päivän ”oivalluksen” mukaisesti hyvät ideat eivät katoa ja jonkinlainen mapmaker-vietti nostaa taas päätään. Todennäköisesti keksin sille tulevaisuudessa jonkun muun(kin) muodon kuin tämä suomenkielinen blogi, mutta ihkaensimmäisen postauksen hengen mukaisesti olennaisempaa, kuin parhaan formaatin miettiminen juuri nyt, on jatkaminen.

Mainokset

EIokuu

Nyt on jo pimeää. Huomenna vaihtuu elokuuksi.

Ajattelin tänä vuonna kokeilla EIokuuta, eli keskittyä elokuun aikana karsimaan turhia asioita elämästäni, jotta tilaa olennaisuuksille olisi enemmän. Olen huono sanomaan ei. Vastaan tulee sen verran paljon erilaisia tarjouksia erilaisista tekemisistä, mukanaolemisista ja hankinnoista, että keskinkertaisellakin ei:n sanomisella päätyy kyllä sijoittamaan ison osan ajastaan ja energiastaan kaikenlaiseen eri suunnista ehdoteltuun puuhasteluun. Toki suurin osa, tai oikeastaan kaikki siitä on hyvin mukavaa. Ikävistä asioista osaan sentään jo kohtuullisesti kieltäytyä, silloin kun se oman valinnan varassa on.

Ongelma on se, että mukavia asioita elämässä on tarjolla paljon enemmän kuin aikaa niiden tekemiseen. Joutuu siis väistämättä valikoimaan, ja jos aina sanoo oletusarvoisesti kyllä mukaville ehdotuksille tehden päätökset lähinnä sen perusteella, onko kalenterissa tilaa. Päätyy hyvin harvoin siihen tilanteeseen, että kalenterissa olisi niin pitkiä ajanjaksoja tyhjää, että ehtisi lepuuttamisen, pyykkäilyn ynnä muun ylläpidollisen homman jälkeen todeta aikaa vieläkin olevan niin paljon, että alkaisi ihan itse ja oma-aloitteisesti miettimään, mitä sitä haluaisikaan tehdä.

Maailmassa on rajattomasti mahdollisuuksia, mutta varmaan yli 90% valinnoista teemme vain meille tyrkytettyjen vaihtoehtojen joukosta. Sinäänsä tässä ei ole mitään väärää, mutta kun kerran mahdollista on, miksei metsästäisi omempia vaihtoehtoja. Toki tyrkytetyt vaihtoehdot ovat usein hyväksi havaittuja, ja ihmiskunnan kokemuksen hyödyntäminen on fiksua, ettei joka asiassa tarvitse lähteä nollasta asti leipomaan itsensä näköistä ratkaisua. Mutta energian ja ajan sallimissa rajoissa, on välillä kiva seikkailla raivaamattomillekin poluille.

Vertauksena voisi käyttää peruskoulusta tuttua vesivärisettiä. Siinä olevat kuusi väriä ovat varsin toimivia ja nättejä, ja niitä käyttämällä saa aikaan monenlaista jälkeä. Kuitenkin noiden perusvärien välissä on loputon määrä sävyvaihtoehtoja, joiden sekoittaminen vaatii hiukan vaivaa, mutta voi luoda värikirjoltaan huomattavasti monipuolisempia teoksia. Eikä se teos välttämättä ole se olennaisin asia, vaan maalaamisen mukavuus. Alkuun pääsee hyvin perusväreillä ja niiden käyttö myös säästää vaivaa, minkä lisäksi riski rumanruskeisiin sekoitustuloksiin on olematon, mutta sekoittelua kerran kokeiltuaan, saattaa kuuteen väriin rajoittuminen tuntua kahlitsevalta.

Kirjoituksen pointti ei ole pyrkimys väkinäiseen luovuuteen tai periaatteellinen standardiratkaisuista poikkeaminen, vaan tuon mahdollisuuden muistaminen ja sille tilan tekeminen. Maalatessakin kannattaa silloin tällöin ottaa puhdas paperi käyttöön ja aloittaa eteneminen tilanteesta, jossa on paljon tilaa uudelle.

EIokuun ei ole tarkoitus tyhjentää paperiani täysin, mutta keskittymällä sanomaan ei hiukan useammalle ulkopuolelta tulevalle ehdotukselle, jäänee jäljelle vähän enemmän valkoista paperia, jolle maalata ihan omat kuviot, ja vähän enemmän aikaa uusien sävyjen sekoitteluun.

Vaikeinta monessa asiassa on tasapainon säilyttäminen. Korjausliikkeet menevät helposti överiksi, mutta niitä voi täydentää hillitymmin korjausliikkein. Periaatteellinen ei:n sanominen voi johtaa liiankin monesta hyvästä jutusta kieltäytymiseen, mutta tämän huomattuaan voi taas hilata linjaa vähän löysemmäksi.

Koskaan tähän asti ei liiallinen kieltäytyminen ole kyllä tullut ongelmaksi. Vaarana ollut enemmänkin se, että skarppaamalla raivattu tila tulee täytettyä uudella salakavalammalla, mutta vähemmän toivotulla sisällöllä. Esimerkiksi, jos jättää menemättä johonkin iltatapahtumaan ja käyttää vapautuneen ajan pelkkään facebookin ja ircin näpyttelyyn, ei ei ehkä tuottanut toivottua tulosta.

Onko minulla siis mielessä jo iso liuta asioita, joita teen mahdollisesti vapautuvalla ajalla? Oikeastaan ei. :) Joitain ajatuksia on (kuten tämän blogin hiukan tiuhempi päivittäminen) mutta enemmän pointtina on tehdä tilaa ja varata hiukan enemmän ns. omaa aikaa. Joskus on hyvä ihan vaan olla. Human being instead of human doing.

Vapaana myös deadlineista?

Tämänkertainen teksti lähti liikkeelle aikomuksesta vastata Juhon kommenttiin, jossa tuli esille varsin olennainen pointti vapaan työajan ansoista. Jos työn ja vapaa-ajan saa itse järjestää, on käytännön kokemus osoittanut myös omalla kohdallani, että työnteko tulee yleensä järjestettyä varsin lähelle sen viimeistä takaraja.

Tästä aiheutuu stressiä, joka pahimmillaan ei edes rajoitu vain viimeisten iltojen urakointiin, vaan kalvaa taustalla jo vapaa-ajaksi tarkoitettuna aikana. ”Pitäis kyllä jo alottaa totakin, että ei menis taas viimetinkaan, mutta juurihan tässä on toivuttu edellisestä loppukiristä.”

Mutta entä jos työssä ei olisi ulkopuolisten asettamia takarajoja? Kävisiköhän sillon niin, että ei tulisi tehtyä mitään. Yhden miehen yrityksessä saisi varmaan päättää takarajat ja työajat itse (tietenkin asiakkaista ja toiminnan luonteesta riippuen), mutta siinä voisi olla aika haastavaa löytää tasapaino sen välillä, että ei ole koko ajan töissä, mutta ei myöskään koko ajan vapaalla. Ainakaan tähän mennessä en itse ole ollut tuollaisessa itsesäätelyssä kovin hyvä.

Hyvä kysymys on tietenkin, haluaako sitä pysyä huonona itsesäätelijänä koko elämänsä. Ainakin, jos jotain omaehtoista uraa lähtee tavoittelemaan, olisi kehittyminen suotavaa. Ideaalinen ratkaisu toki olisi juuri sellaisen työn löytäminen, jota tekisi oma-aloitteisen innostuneesti ja täydellä sydämellä, ilman tarvetta piiskata itseään toimeen tarttumiseksi.

Tuollaisen työn etsintä vaan ei ole niitä elämän helpoimpia tehtäviä. Toisaalta, kun ottaa huomioon, kuinka paljon elämästä tulee työntekoon käytettyä, ei etsintää liene syytä lopettaa ennen kuin on tyytyväinen.

Vaihtoehtoisena näkökulmana työn etsimiseen voisi ajatella työn luomista. Ajatuserona siis se, että ei selata Hesarista avoimia työpaikkoja, vaan mietitään ensin, mitä itse haluaa tehdä, ja sen jälkeen kuinka sillä voi elättää itsensä. Oleellista on, että oma puuhailu tuottaa jonkinlaista arvoa myös joillekin muille. Hyvässä tapauksessa tuo arvo on vieläpä paketoitavissa sellaiseen muotoon, että muut voivat hyötyä siitä vaikka itse ei olisikaan läsnä. Silloin saatu palkka ei ole suoraan sidoksissa työaikaan, vaan enemminkin työn laatuun.

Laatuperusteinen palkkaus voi toki luoda enemmän paineita kuin aikaperusteinen. Onneksi todella innostuessaan haluaa yleensä luonnostaan tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Tuntipalkattomalle tielle lähtiessä pitää luottaa siihen että se riittää.

Esimerkkinä edellä mainitun kaltaisesta työnkuvasta voisi käydä kirjailija. Hän kirjoittaa kirjan omalla ajallaan ja oman innostuksena ehdoilla. Se koliseeko tilille joskus rahaa, riippuu pääasiassa kirjan sisällöstä. Kirjan ostajia ei juuri kiinnosta kirjan tekemiseen käytetty tuntimäärä tai se, kirjoittiko kirjailija joka päivä yhdeksästä viiteen.

Tarkoitukseni ei ole tässä sanoa, että haluaisin (välttämättä) ryhtyä juuri kirjailijaksi. Se käy vain hyvin esimerkkinä työstä, jossa työajan, työntekopaikan ja mahdolliset takarajat saa asettaa itse. Tuonhenkisen omaehtoisen työnkuvan luominen tuntuu tällä hetkellä kiehtovammalta ajatukselta kuin perinteinen toimistotyömalli. Saa nähdä onko ensi viikolla jo toisin, kun mieleen alkaa hiipiä myös ajatukset siitä astetta ongelmallisemmasta deadlinesta, joka kirjailijaa uhkaa kun tili on tyhjä ja uusin tuotos vasta esipuheessa…

Tämänkertaisena inspiraatiolinkkivinkkinä osoitettakoon Steve Pavlinan viimeisimpään podcastiin, jota kuuntelin tänään aamulenkillä. (Jep, sain todellakin pitkästä aikaa jotain fyysistäkin liikkeelle pelkän pohdinnan lisäksi ;) ) Pavlina puhuu nimenomaan arvon luomisen näkökulmasta ja itsensä toteuttamisesta uravalintaa tehtäessä. ”This means serving people in a way they aren’t already being served, in a manner that aligns with your unique creative self-expression.”

24 tunnin työviikko

Kello on hiukan liikaa, mutta ajattelin postata lyhyesti tämänpäiväisestä innostuksestani visoida taas tulevaisuuden työuraa, johon ei liittyisi diplomi-insinööreille tyypilliseen tapaan istuskelua toimistossa joka arkipäivä yhdeksästä viiteen, vaan ennemminkin itse valittavana aikana tehtävää työtä, josta vaikka saisi hiukan vähemmän palkkaa, mutta joka tarjoaisi vapauden tehdä hommia silloin kun haluaa, siellä missä haluaa ja sen verran kuin haluaa. Sopiva työviikko voisi olla vaikkapa 6 tunnin työpäivä maanantaina, tiistaina, torstaina  ja perjantaina. =)

Melko haihattelultahan moinen helposti kuulostaa, mutta netistä löytyy varsin paljon mielenkiintoista luettavaa vastaavanlaisista visioista sekä myös lukuisia tyyppejä, jotka tuntuvat tekevän hommiaan melko vapaassa rytmissä. Blogauskynnyksen tänään ylitti Zen Habitsin artikkeli, jossa aika mukavasti oli koottu toimistosta pakenemisen hyviä puolia, sekä myös muutamia tapoja toteuttaa tuollaisia suunnitelmia myös käytännössä.

Kun en kerran tarkkaan osaa määritellä, mitä haluaisin työkseni tehdä, niin miksipä en tekisi ainakin työolosuhteisiin liittyvää tavoitteellista rajausta jo nyt. Toki kulman takaa voi tulla pompsahtaa yllättävä aihe, jota innostun lähteä täyspäiväisesti tutkimaan johonkin TKK:n labraan, mutta jos näin ei käy, voisi tuo 24-tuntinen työviikko olla tavoitteena.

Laiskaa? Ehkä, mutta laiskaa on myös valua eteenpäin olosuhteiden ja tapahtumien vietävänä ja päätyä lopulta perushommaan, josta tienaa mukavasti olematta kuitenkaan tyytyväinen siihen, että ei edes yrittänyt toteuttaa unelmiaan.

Vuorenvalloitusta

Blogi siirtyi uuteen osoitteeseen ja meikäläinen tässä välissä uusiin maisemiin. Uudesta päivitystahdista en esitä lupauksia. Mutta taka-ajatuksena on kirjoittaa tilaisuuden tulle myös tänne yhteisen matkablogin lisäksi.

Viime viikonloppuna oli kerrankin hyvää aikaa kulkea omissa ajatuksissaan. Osallistuin siis paikallisen vuoristoklubin alppireissulle, jossa lauantain ohjelmassa oli patikointia ja sunnuntaina kalliokiipeilyä. Yleensä tuollaiset porukkareissut kuluvat enemmänkin jatkuvan höpöttämisen merkeissä, mutta kun on heikoiten ranskaa taitatava 28 hengen seurueessa ja useamman tunnin vuorelle kapuaminen alkaa olla vienyt suurimman osan ylimääräisestä energiasta, tuntuu pääosin hiljaa käveleminen ihan luontevalta toiminnalta.

Vuorelle kiivetessä ehti siis hyvin miettiä, miksi ihmeessä moista oikein tekee. Vaikka maisemat ja onnistumisen tunne selittänevät osan vastauksesta, mietin myös miksi vuorelle kiipeäminen on myös niin usein käytetty vertaus ihmiselämän ponnisteluista.

Sinäänsä vertaus on kyllä hyvin toimiva: asetetaan tavoite, ponnistellaan, kierretään esteitä, varotaan rotkoja, pidetään lepotaukoja ja lopulta, jos varustus, eväät ja asenne on ollut kohdallaan, päästään perille. Mielenkiintoisempi ajatus tuntui kuitenkin olevan palkinnon osuus vertauksessa. Mitä muuta vuorelle nousemisesta saa kuin kauniit maisemat ja itsensä ylittämisen tunteen? Mitä muuta ihmiselämän ponnistuksista yleensä saa? Usein motivaationa on juuri nähdä/luoda/tehdä jotain kaunista/hyvää ja tuntea onnistuvansa.

Pointtina tämän kliseitä sivuavan ajattelun takana on fiilis siitä, että suurin osa asioista, joita ihminen voi elämässään päättää tavoitella, on luonteeltaan samanlaisia kuin vuorelle kiipeäminen. Toisin sanoen siistejä juttuja, jotka onnistuessaan lisäävät vettä myllyyn ja saavat tavoittelemaan suurempia korkeuksia. Mutta mitä sitten? Löytyykö mielekäs elämä siitä, että kiertää kiipeilemässä? Nälkä ei kuitenkaan lopu kiipeämällä, eikä kiipeämättä.

Auttaisiko tässä se, että auttaa muita heidän matkallaan? Periaatteessa mielekkyyttä tuntuisi heti tulevan lisää, mutta kun miettii, millä matkalla muita auttaa, tulee mieleen, että saavatko he sitten omalle vuorelle kapuamisestaan jotain enemmän? Vai keksimmekö kaikki vain itsellemme tavoitteita, jotta voisimme tuntea saavuttaneemme jotain? Ja autammeko muita, jotta tuntisimme olevamme jotenkin hyödyllisiä muille, jotka tavoittelevat keksimiään tavoitteita?

Näennäisestä tekstin alta pilkottavasta tavoitteiden turhana pitämisestä huolimatta tilanne on, että elämä etenee ja kaikella ajalla tulee kuitenkin tehtyä jotain. Vuorikeikkaa voisi kyllä pitää viikonlopun huippukokemuksena, joten melko hyvää käyttöä täällä olevalle ajalle tuollainen tavoitteiden keksiminen tuntuu olevan.

Sitäpaitsi, tekeväthän kaikki muutkin niin. Ja jos yhtenä tavoitteena on löytää tämän energiantuhlauksen kiertokulun takaa jotain muuta, ei etsittävä löytyne etsimättä. Joten lienee hyvä pysyä liikkeessä ja tähdätä korkeammalle.

Music: CMX – Pretoriaanikyborgit

Ajan henki

Tulipahan pidettyä taas pitkä blogitauko. Ja tuntuu, että samaan aikaan tuli elettyä aika pitkä pätkä elämää sen kummemmin pysähtymättä pohtimaan, missä mennään. Korrelaatio näiden välillä saattaa olla vähäistä, ja todennäköisesti toimii lähinnä toiseen suuntaan. Eli jos tulee mietittyä, saattaisi tulla myös mieleen kirjoitella tänne. Toisaalta nyt on ollut suunta (noin vuoden verran eteenpäin) kerrankin selvä, ja kädet enemmän tai vähemmän täynnä hommia. Elämässä on erilaisia kausia, ja se on varmastikin ihan hyvä niin, mutta nyt tuntuu taas hyvältä ottaa ajatuskynä käteen, ainakin hetkeksi.

Takana on hurja kuukausi Ranskassa ja edessä toivon mukaan hurja vuosi samassa maassa. Hurja on tässä yhteydessä ehkä huonosti valittu sana, ja sen merkitykseksi voisi purkaa: korkeista ennakko-odotuksista huolimatta yllättävän antoisa. Puolentoista viikon päästä alkavalta vaihtovuodelta on tarkoitus pitää Emmin kanssa myös yhteistä blogia, jonka nimi ja osoite selvinnevät piakkoin.

Vaihtovuoteen on tullut valmistauduttua muun muassa tänne jääviä ystäviä tapaamalla. Eilen tuli katsottua porukalla Zeitgeist elokuva, joka on nähtävissä osoitteessa zeitgeistmovie.com. Leffa on luonteeltaan dokumentti nykymaailman tilasta ja tilanteesta, sekä historiasta etenkin kristinuskon ja yhdysvaltojen valtapolitiikan osalta.

Vaikka salaliittoteorioiden viljely herättää tiettyä skeptisyyttä, oli elokuva todella hyvä. Vaikka kohdeyleisönä tuntui selkeästi olevan amerikkalaiset ja tarkoituksena heidän herätteleminen näkemään kuinka huonoon suuntaan maa, sen kansalaisoikeudet ja siinä ohessa koko maailma ovat menossa, toi se esille monta hyvin mielenkiintoista faktaa kelle tahansa maailmanpolitiikasta ja tilanteesta kiinnostuneelle. Ainakin siis jos olettaa että suuri osa elokuvassa faktoina esitetyistä asioista on tosia, leffan taustoja ja tekijöitä sen kummemmin tietämättä.

Tuossa oletuksessa toki tekee juuri sen virheen, josta elokuva itse yrittää varoittaa. Ei pitäisi luottaa siihen, että kyllähän joku varmasti älähtäisi, jos valheellisia asioita esitettäisiin totuuksina. Jos kuulin leffasta ensimmäistä kertaa toissapäivänä, kuinka olisin voinut kuulla mahdollisia siitä esitettyjä älähdyksiä tähän mennessä. Ne jotka pystyvät ja uskaltavat julkisesti väittää, että maan hallitus antaisi julkisuuteen täysin vääriä tietoja, ovat harvassa. Useimmat uskovat ylhäältä esitetyt asiat varsin luottavaisesti, ja tämä käy vielä helpommin, kun tuo ylhäältä puhuva auktoriteetti koetaan ainoaksi turvaksi jotain suurta uhkaa, kuten terroristeja, vastaan.

Onneksi internet on vielä ainakin siinä mielessä vapaa, että voin itse nähdä kirjoittamani aineiston päätyvän sinne ja olevan suurimmalle osalle maailman kansasta vapaasti luettavissa. Sama pätee toki niin oikean kuin väärän informaation levittämiseen ja luotettavien lähteiden merkitys korostuu. Mutta vaikka luottaisi hyvin blogia kirjoittavaan ystäväänsä, luottaako enää siihen, mistä hänen tietonsa ovat peräisin?

Anyway, leffaa voi suositella, ja nimenomaan porukalla katsottavaksi, herättää varmasti keskustelua.

Pitkästä aikaa ja yhä vähän aikaa

Eipä seurannut edellisestä kirjoituksesta kovinkaan pitkäjännitteistä, tai ainakaan aktiivista blogiin kirjoittelua. Sinäänsä kerran vuodessakin harjoitettu toiminta voi olla pitkäjännitteistä, mutta sitten siihen kuluukin monta vuotta. Eikai niin pitkää aikaa voi mihinkään käyttää koska koko ajan tuntuu olevan kiire..?

Lähipäivinä on tullut mietittyä omaa asennetta aikaan ja sen käyttöön. Keskimäärin aina haluaisin saada tehtyä enemmän kuin mihin aika riittää. Tätäkin kirjoitan kellon lähestyessä puolta yötä, vaikka väsyttää jo ja töihin pitää herätä. On vain kiva myös kirjoitella blogia kaiken muun sälän ohella. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei ”vois tehdä”-listalle kertyvän sälän määrälle ole juuri minkäänlaista ylärajaa. Tehtäviä juttuja tulee mieleen vähintäänkin sitä tahtia kuin vapaata aikaa ilmenee, yleensä huomattavasti enemmän. Pitäisi muistaa, että kiireettä tehdyt jutut tuntuvat yleensä huomattavasti mukavammilta kuin täyteen ahdetut aikataulut.

Elokuinen vaihtoonlähtö ja heinäkuun partiomatka tuovat sopivan tarpeen vähentää muita hommia, ja todennäköisesti elämä syksyllä Ranskassa ei alkukiireiden selvittyä ole ihan niin hektistä, kun ei vielä tunne juuri ketään tai kuulu juuri mihinkään. Molemmat reissut kyllä teettävät oman läjän hommia, jotka on pakko hoitaa ajoissa. Ja nuo hommat meinaavat stressata jo nyt kun niitä lykkäilee myöhemmäksi. Yleensäkin vain lykätyt ja roikkuvat hommat stressaavat, ei niinkään niiden tekeminen. Tekeminen vain vaatii väistämättä sitä kortilla olevaa aikaa…

Jotenkin tuntuu, ettei tullut kovinkaan oivaltavaa tekstiä tähän suollettua. Toisaalta kirjoituskynnystä ei ehkä kannattane myöskään nostaa, jos on tarkoitus edes hieman lyhentää kirjoitusväliä nykyisestä. Nukkua sen sijaan voisi kannattaa.