Luin ajatuksia herättävän kirjoituksen High Existence -blogista, jossa kirjoittaja pohtii omaa ”first world” ongelmaansa siitä, kuinka kaikki on periaatteessa hyvin, mutta siltä ei tunnu. Ongelmaa selvitellessään hän on todennut ydinasian olevan se, että hän ei ole rehellinen itselleen. Ja sen sijaan, että miettisi omia tarpeitaa, hän käyttää kaiken aikansa muiden toiveiden täyttämiseen.
Vaikka tekstissä ei suoraan puhuta siitä, herätti tämä itselläni paljon ajatuksia omanarvontunnosta. Eli siitä, mihin perustaa tunteen siitä että on arvokas. Ja ylipäätään, kuinka paljon vaatimuksia arvokuuden kokemus edellyttää. Samaan tapaan kuin uskon, että ihmisellä itsellään on paljon valtaa selittää itselleen, mitä tarvitsee ollakseen onnellinen, uskon myös, että ihmisellä on paljon valtaa selittää itselleen, mitkä vaatimukset tarvitsee täyttää tunteakseen itsensä arvokkaaksi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että noihin selityksiin vaikuttaminen olisi helppoa. Ei todellakaan. Jos se olisi yksinkertaista, onnellisuus ja itsensä arvokkaaksi tunteminen olisi paljon nykyistä yleisempää. Enemmänkin pointtini on, että en usko että ulkopuolinen maailma määrittää noita vaatimuksia onnellisuudelle ja omanarvontunnolle. Toki sillä on vaikutusta, millaiseksi ulkopuolinen maailma on sinua elämän varrella muokannut, mutta kuitenkin kyse on enemmän yksilöstä kuin ympäristöstä, ja muutos on mahdollinen vaikka ympäristö ei muuttuisikaan.
Uskon, että omanarvontunnon “säännöt” ovat rakentuneet maailmaa tarkkailemalla ja muita ihmisiä kuuntelemalla. Kuten linkatussa postauksessa, on helppo kokea itsensä arvokkaaksi silloin, kun pystyy olemaan avuksi muille, enkä pidä tätä mitenkään huonona asiana. Ongelmaksi saattaa vain muodostua se, että vaatimusten kuoro yltyy niin voimalliseksi, että oma ääni jää kuulumatta. Muiden toiveita täyttämällä saa juosta loputtomasti, kiitosta tulee, mutta mitä tapahtuu, jos lopetat juoksemisen? Oman kokemuksen perusteella haastavinta on pettymysten tuottaminen. Vaikka käyttäisi ison osan ajastaan muiden toiveiden parissa, ei aika riitä kaikille sitä pyytäville. Joku pettyy väistämättä.
Näin siis käy vaikka käyttäisin 90%:n sijasta muiden auttamiseen vain 20% ajastani. Joku pettyy kuitenkin. Onko siis olennaista eroa siinä, kuinka moni pettyy. Kyse on kuitenkin yleensä siitä, että joku on toivonut sinulta jotain ilman, että sen tarjoamiseen olisi varsinaisia velvoittaita, kuten aiempia lupauksia tms.
Käytännössä on vaikea estää tai vähentää sinulle tulevien pyyntöjen määrää. Tämä huomioiden on siis varsin ikävää, jos kaikki pyynnöt vähentävät onnellisuuttasi, tai omanarvontuntoasi hiukan, kun joudut tuottamaan pettymyksen ja sanomaan ei. Tämä saattaa johtaa pyrkimyksiin vähentää sisään tulevien pyyntöjen määrään, mutta toisaalta moni muiden auttamisesta nauttiva, haluaa myös olla ihminen, jolta olisi helppo pyytää apua. Mikä siis neuvoksi?
Olennaista on olla rehellinen itselleen. Tämä oli alussa mainitun bloggarinkin ydinhavainto. Olennaista on olla rehellinen itselleen ja omille tarpeilleen, ja pitää niitä vähintään samanarvoisina kuin muiden vaatimuksia. Tähän liittyy montakin haastetta.
Yksi haaste on omien tarpeiden huomaaminen ja tunnistaminen. Jutun kirjoittaja oli lähtenyt kokeilemaan meditaatiota ja kirjoittamista. Olen itse testannut molempia ja löytänyt hyviä apuvälineitä sekä meditaation että aamukirjoittelurytmin ylläpitämiseen. Noista saadun avun konkreettinen toteaminen on hyvin haastavaa, mutta jollain tapaa tunnen molempien harjoitusten vievän asioita oikeaan suuntaan. Suosittelen kokeilemaan.
Toinen haaste liittyy omien tarpeiden nostamiseen riittävän korkealle muiden tarpeisiin nähden. Minusta vaikeinta tässä on nimenomaan pettymysten tuottaminen. Jos jätän oman toiveen huomiotta, olen ainoa jolle tulee huono fiilis. Mutta jos jätän jonkun toisen toiven huomiotta, huono fiilis tulee sekä hänelle että itselle (tai ainakin kuvittelen hänelle tulevan sekä huonon fiiliksen että pienoisen heikennyksen siihen, millaisena ihmisenä hän minua pitää). Jos taas autan kysyjää, saan auttamisen ilon ja hänkin saa apua tilanteeseen, eli molemmat voittavat. On siis helpompaa valita tuo kahden plussan vaihtoehto (ja kärsiä yksi miinus ohitetusta omasta tarpeesta, kuin priorisoida oma tarve, mutta kärsiä tuota yhtä plussaa kohden ”kaksi miinusta” pettymyksen tuottamisesta.
Vaikka sitä, miltä asiat tuntuvat, on hidasta ja hankalaa muuttaa, uskon että tiettyjen ajatusten kelailu voi siinä auttaa, ja listaan tähän muutamankin ajatuksen, jotka voivat tässä auttaa:
Jos jatkuvasti ohitat omat tarpeesi, pian kykysi auttaa muita alkaa heikentyä. Kuten lentokoneissa ohjeistetaan, on syytä ensin huolehtia oma happimaski kasvoille, ja vasta tämän jälkeen auttaa muita. Jos pyörryt hapen puutteeseen muita priorisoidessa, ei sinusta hyödy kukaan.
Vaikka kuinka juokset toiveita täyttämässä, et ehdi auttaa kaikkia. Suurin osa maailman asukkaista siis jää vaille apuasi. Mitä, jos sen sijaan sanot kysyjille ei, ja keskityt omaan sisimpääsi ja siihen projektiin, jossa pääset toteuttamaan itseäsi valtavalla innolla, ja jonka hedelmät rikastuttavat niin monen ihmisen elämää, että et olisi heidän toiveita toteuttaessa millään ehtinyt auttaa niin monta. Ja jos saat oman äänesi kuuluviin ja voit luoda maailmaan juuri sellaista arvoa, mihin sinulla on sisäistä paloa, ovat myös tulokset aivan toista luokkaa kuin kehotuksia seuraamalla tuotettu arvo. Samaan pyritään nykyään monilla luovilla aloilla, kun pyritään antamaan työntekijöille enemmän vapauksia toteuttaa itseään ja vähennetään keskusjohtoista managerointia, jossa joku muu kertoisi mitä tulee tehdä.
Mieti siis oman elämäsi hierarkkiaa. Oletko itse toteuttajan roolissa ja tulevatko ideat jostain muualta? Vai oletko samalla viivalla muiden kanssa. Vapaa toteuttamaan omat ideasi, ja vapaa kysymään apua muilta. Vapaa pettymään, jos muilta ei apua heru, mutta vapaa myös toteamaan, että ei ole heidän vikansa, jos he eivät innostu samasta asiasta kuin sinä, ja on arvostettavaa, että he varaavat aikansa siihen, missä heidän intonsa palvelee tätä maailmaa parhaiten. Uskotko, että muut voivat ajatella näin myös sinusta kun sanot ei?
Kypene 