Tajusin tänään Steve Pavlinan blogia lueskellessani, jutun joka on mättänyt jo pidemmän aikaa. Kävin alkutalvella mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka negatiivisetkin tunteet olisi viisasta päästää esiin, eikä ”yrittää” olla aina positiivinen. Tuolloin ei tuntunut siltä, että olisin padonnut kauheasti negatiivisia fiiliksiä sisääni uskaltamatta näyttää niitä, mutta päätin kuitenkin kiinnittää hiukan aiempaa enemmän huomiota siihen, millaisia fiiliksiä tapahtumat ja tilanteet minussa nostaisivat esiin ja kuinka esiin antaisin niiden nousta.
Viimeaikoina on kuitenkin tuntunut siltä, että ns. huonoja päiviä on ollut aiempaa useammin. Ajattelin jo aiemmin lähinnä läpällä, että jos alan pohtia olenko (ainakin ulkoisesti) perusteettoman positiivinen, niin kyllä niitä huonojakin juttuja alkaa löytyä. Pavlinan kiitollisuusaiheisesta kirjoituksesta tajusin kuitenkin, että nimenomaan ulkoisten tekijöiden aiheuttamiin fiiliksiin keskittyminen tekee ihmisen enemmän riippuvaiseksi ulkoisista tekijöistä. Aikaisemman ”yleisen” tyytyväisyyden sijaan aloin mahdollisesti kaivata konkreettisempia syitä tyytyväisyyteen.
Perusteltu tyytyväisyys tuntuu toki ”normaalilta” ja vähemmän haihatteluasenteelta, mutta kyllä elämässä on riittävästi siisteyttä olla tyytyväinen kokonaisuuteen, vaikka asiat käytännössä menisivät välillä hiukan heikomminkin. Vertaus wou!-fiiliksia aiheuttavaan tietokonepeliin on tavallaan osuva. Pelaaminen on siistiä melkein riippumatta pärjäämisestä.
Luultavasti tästä kirjoituksesta tuli melko yksinkertaistavan kuuloinen. Eihän homma toki näin simppeli ole, mutta itselleni onnistuin kirkastamaan olennaisen. Kannattaa iloita täysillä siitä, että elämä on kokonaisuutena niin uskomattoman siistiä, ja jättää vähemmälle pohdinnat siitä ”pitäisikö” joistain vastoinkäymisistä olla enemmän harmissaan. :)
Music: Nada Surf – All is a game
Kypene 